Niinhän siinä sitten kävi

Jotkut koirayksilöt vain kolahtavat jonnekin ihmisaivojen syvimpään sopukkaan.
Sitten ajatus tästä ihanasta karvaisesta tapauksesta kiertää ja vaivaa, eikä sitä saa mielestään. Itkutkin itkettiin, mutta eihän sekään helpotusta tuonut.
Eniten lopulliseen päätökseeni vaikutti tämä alla oleva kuva, joka kertoo pienen karvaisen samanhenkisyydestä nyt tulevan laumanjohtajansa kanssa, jonka myös Titinen kasvattaja katsonut sopivaksi hänen älykkäälle kasvatilleen ja myös hyväksynyt.
Kiitos Mirva!

- Mehän olemme samanlaisia! tuumin itserakkaasti...
- Rento asento, Elisan Viihdepaketti ja unta palloon!
- Titinehän se siellä! Kukapa muu?

Kuinka älykäs ja keseliäs hän olikaan jo alle 5 viikkoisena! Löytää nyt ihan itse ihka oma kerrossänky ja yksiö! Minun rakas pentuni! - Titine -
Sydämellisesti tervetuloa samanhenkiseen rentoon joukkoomme!

Pääsiäisenä

Pitkästä aikaa kirjoittelen tännekin.
Talven selkä on vihdoin taittunut ja oikeastaan kevät on parhaillaan menossa.
Tyttösten kanssa nautimme ilta-auringosta ja kamera kun oli matkassa, niin tässä muutamia otoksia juuri kaksi vuotta täyttäneistä prinsessoista.

Simone ja Melanie päät kenossa

Ihka elävä pääsiäispupu!
Ei, sehän onkin Melanie!

Nyt juostaan kilpaa!

Me voitettiin!

Kyllä me vaan ollaan kovia mimmejä urheilussa!

Helmikuisilla hangilla

Koko nelikko. Vasemmalta Muru, Simone, Kasper ja Melanie.

Tällä viikolla ollaan ulkoiltu ihanissa talvisissa tunnelmissa josta ovat nauttineet kaikki neljä cavalieriamme. Pureva pakkanen tosin vaatii reilun vaatetuksen oman turkin lisäksi. Talvellakin on puolensa!

Melanien iskä tuli taloon

Kun muutoksia kaipaa, niin on parasta laittaa sitten kunnolla elämä uusiksi!
Niinpä haimme urosmaisuutta tyttömäiseen porukkaamme.
Sellainen saapui meille suloisistakin suloisemman tricoloruroksen Kasperin karvaisessa ja ah! niin vauhdikkaassa ja iloisessa persoonassa!
Simonen ja Melanien kasvattaja suostui antamaan hoitoomme aarteensa, Kasper-pojan, kun oleilu kotopuolessa nosti turhan korkealle poloisen uroksen kierroksia sen elätellessä mielessään turhia toiveita.
Kolme typykkää järjesti samanaikaisesti hormonaalisia herkkutuoksujaan kuin oikein kiusaksi viriilille Kasperille.
Niinpä tuo trikkipoika sitten joutui evakkoon kesken mahtavien houkutusten ja mahdollisuuksien ja pakotettiin tutustumaan Kirkkonummen kerrostaloelämään.
Pienenä lohdutuksena luvattiin ihka oma haaremi! Kolme cavaliertyttöä oikein!

Muka haaremi!
Sehän koostui yhdestä entisestä Kasperin morsiaimesta, joka selvästi oli kantavana nyt jollekin toiselle hyväuskoiselle ja Kasperin omasta lellitystä tyttärestä ja hänen yhtä hemmotellusta ja vielä väärän värisestäkin sukulaistytöstä.
Voihan sitä tietenkin aina onneaan yrittää, tuumaili varmaan Kasper-reppana, evakkoon laitettu "huutolaispoika".

Kasper toivotettiin tervetulleeksi hiukan hämmästyneissä tunnelmissa.
Seuraavaksi sitten kävi niin kuten tyttöjen kesken yleensä käy. Pientä keskinäistä kilpailua jopa alkoi olla ilmassa Kasperin suosiosta.
"Onkos kutrit ojennuksessa, nenä "puuteroitu"? Täällä on nyt mies talossa!" tuntuivat typykät tuumailevan, kisatessaan Kasperin lemmenosoituksista.
Kasperin herrasmiesmäiset kosintayritykset torjuttiin kuitenkin lopulta kipakkaan prinsessamaiseen nirppanokka-tyyliin.
Kasper-poika kun vain avuliaasti yritti jakaa jokaiselle vuorollaan tuota hurmurimaista rakkauttaan. Mutta turpiinhan sieltä tuli aina! Rukkaset heitettiin päin naamaa.

Voi Kasper parkaa! Ojasta allikkoonko tässä jouduttiinkin?
Ne tytöt täällä Kirkkonummella ja ehkä sitten muuallakin ovat aina samanlaisia!
Ensin keikistellään niin kovin ja kun on saatu pojan pää pyörälle, ollaan niin ollakseen.
Niin kait nuo kosintamenot ovat sujuneet vuosituhansien ajan.

Oijoijoi, hiukan sääliksi vaan käy sivusta seurata tuota niin perin naisellista, "tavoittamattomuuden periaatteella" toimivaa itsellenikin hyvin tuttua käytöstä.
Häpeästä aivan punastelen nyt, kun tuo on niin läpinäkyvää. Mutta sitä se ei kai sitten ole urospuolisille kosijoille?
Eivätkö tytöt muka piittaa?
Älä lannistu Kasper, taitavat kuitenkin tykätä sinusta, etenkin tuo Simone!

Muutoksia tulossa

Helmikuu jo puolessa ja pakkaset parhaimmillaan, aurinko hohtaa valkoisilla hangilla.
Talvea kauneimmillaan elellään.
Kevään lähestyessä pesänrakennuspuuhat alkavat tai ovat jo hyvinkin menneillään tai jopa perheen lisäystäkin on jo saatu.
Uusi elämä sykkii vähäsen joka puolella, jos vain malttaa pysähtyä ympäristöään tutkailemaan.
Niin taitaa onneksemme ja iloksemme myös täällä meillä sykkiä uusi vielä syntymätön elämä Muru-mamman masussa, toivotaan ainakin niin!



Muru-tyttösen melkoisen pinkeä pallomassu! Joko ollaan syöty liikaa tai sitten...

Lumisia helmikuisia päiviä

Yllä kelpo trio cavalierprinsessoja: Etualalla Melanie, keskellä Simone ja taaimpana Muru.

Tammikuu sujahti ohitse niin nopeasti, ettei tänne ehtinyt mitään kirjoittelemaan!
Hyviä uutisia onkin kerrottavana: Melanien äiti, suloinen ja aina iloinen, Muru-typykkä, on jälleen vierailulla luonamme.
Muru saapui taloon aivan kuin ei olisi koskaan täältä lähtenytkään. Aikaa kuitenkin on kulunut viime vierailusta kohta parisen vuotta. Nyt ovat Melanie ja Simone varttuneet samaan kokoon Murun kanssa. Äidin ja tyttären erottaminen toisistaan on ajoittain ollut työlästä, yhdennäköisyys on aivan ällistyttävää!

JOULUN TUNNELMAA JA RAUHAISAA MIELTÄ

"Hamstraajien äiti" huolestuu

Huh, aikamoisen stressin aiheuttaa tuo hankittu viihdepaketti tämmöiselle himohamstraajalle!
Nyt on sitten talletettuna digitaalista tavaraa atmosfääriin pariksi vuodeksi ainakin katseltavaksi ja koko ajan tulee lisää kovaa tahtia....
Stressiä aiheuttaa se, että tallennustila uhkaa huveta ja mitään ei haluaisi katsomatta poistaakaan! Yöt ympäriinsä on valikoiden katsottu kaikkia lemppariohjelmia, mutta enemmän tulee varastoon kuin ehtii katsella ja poistaa!
Ahdistavaa!
Mutta kuinka sitten reagoinkaan, kun kesken lempparisarjani "Ratkaisija", yhteys yhtäkkiä katkesi? Aivan kuin elämä olisi romahtanut!
Vaikka kello oli puoli 2 yöllä, kuljeskelin eeestaas onnettomana television ja digiboxin ja modeemin väliä hiuksiani haroen... Suutakin alkoi kuivata menetyksen ja pettymyksen tunteen saadessa aivokoneistoni käymään epätoivoisesti ratkaisua hakien valtavaan ongelmaani.
Tuijotin sohvalla eteeni näkemättä mitään ja mietin kuinka nyt voin nukkua, kun ei ole mitään unikatseltavaa?
Näin sitä vaan ihminen addiktoituu perusteellisesti, ensin tietokoneeseen, sitten näihin digitaalisen maailman tallenteisiin...
No, seuraavan päivän ahertaessani tuon erittäin vakavan ongelman parissa, digiboxi ja modeemi yhtäkkiä suostuivat jälleen yhteistyöhön ja elämä palasi taas tuttuihin uomiinsa.
Jos nyt saisin rehellisesti ja itseni etua ajatellen tehdä uudelleen tuon käyntini Elisaan, en totta vieköön hankkisi ikimaailmassa tuota vihoviimeistä riippuvuutta aiheuttavaa Elisan Viihdepakettia, en todellakaan.
Mutta nyt en voi siitä luopuakaan, koska himohamstraaja ei voi luopua mistään, ei edes tarpeettomastakaan krääsästä.

Digitaalinen viihdepaketti

Olin vakaasti aikoinaan päättänyt, etten koskaan hanki tallentavaa digiboxia. En kertakaikkiaan halunnut lukeutua siihen innokkaaseen keräilijä porukkaan, joka on niin riippuvainen television tarjonnasta, että vielä tallentaa ohjelmia telkkarista ja varaa vielä aikaa niiden tallenteiden katsomiseenkin!

Kuinka sitten vain kävikään niin, että Elisan myymälässä, isäni lankapuhelinliittymää lopettaessani, tulin jotain hassua kysyneeksi laajakaistaliittymäni nopeuksista minua palvelleelta ylitehokkaalta nuorelta miesmyyjältä.
Hupsista, kuinka ihmeessä näin pääsikään tapahtumaan? Myymälästä lähtiessäni mukaani oli tarttunut valtaisa laatikko kaikenmoista digitaalista arvotavaraa ja olin aivan poikkeuksellisen onnekas, näin nuori miesmyyjä innokkaasti ainakin vakuutti, koska juuri nyt minulla oli ainutkertainen tilaisuus saada lähes 100 euron vimpaimet ja vempaimet lähes ilmaiseksi!
Olin siis erityisen onnekas onnistuessani juuri sinä kyseisenä päivänä vierailemaan Elisan myymälässä. Sehän on melkein kun olisi voittanut lotossa!
Riensin polleana naama messingillä, aivan kuin olisin todella voittanut arpajaisissa, pakaaseineni kiiruusti kotiin, ettei vaan yli-innokas nuorimies tulisi katumapäälle ja riistäisi minulta ikäänkuin oveluudellani voittamaani "palkintoa".

Mitkä mahdollisuudet ja ihanuudet minulla nyt olikaan käytössäni! Saan tallentaa valtaisat määrät jonnekin digiavaruuteen kaikkia mieliohjelmiani, koirakuiskaajasta pieneentaloonpreerialla, kyllä elämä on ihanaa!

Nyt on aivan pakko lopettaa kesken tämä hehkutus ja jatkaa tarinaani huomenna, koska ei kaikki sitten aivan niin aurinkoista kuitenkaan ollutkaan, vaikka tuossa vaiheessa niin uskoinkin. Mutta kellon näyttäessä puoli viittä aamulla, pitäisi ehtiä tovi ainakin nukkua ennen aamiaisen laittoa.
Siispä jatkoa tarinaani tulee lähiaikoina.

Suru pyyhi silmistäin...

Marraskuu lähenee loppuaan ja maa on saanut valkoisen peitteen. Mielialakin nousee valoisuuden tultua synkkyyden ja harmauden tilalle.
Vaikeaa aikaa olemme kokeneet Ruupen lähdön jälkeen.
Aika ikään kuin seisahtui ja lakkasi merkitsemästä mitään.
Nyt vasta huomaan lokakuun menneen enkä oikeastaan muista siitä mitään.

Vasta nyt pystyin avaamaan blogini ja kurkkaamaan tänne. Kyyneleitä en taaskaan voinut estää. Muistot sen taas tekivät, mutta enää ei koskenut niin kovin. Ikävä tietysti on tallella...

Tästä jatkamme tyttöporukalla sitten kohti Joulua.
Toivottavasti saamme valkean joulun!

Surullistakin surullisempi syksy

Pieni matkaajamme, Ruputiti, poistui tänään keskuudestamme.

Ruupen elimistö ei koskaan enää toipunut suolitukoksen aiheuttamista rasituksista ja viime tipassa tehdystä suuresta leikkauksesta. Pahimmin oli vaurioitunut sydän ja päivä päivältä kävi Ruupen askel raskaammaksi ja väsymys hautasi sen reippaan ja iloisen olemuksen.
Aina välillä oli nähtävissä pientä piristymistä, jolloin rakas nalle sai kyytiä ja sitä kannettiin ylpeänä.
Mutta jos olen aivan rehellinen, Ruupe ei enää koskaan oikeasti ollut oma itsensä. Ei edes silloin kuin tonnikalapurkki tyhjeni ruokapöydältä.
Silloin tosin olisin voinut halata silkasta riemusta tuota veijaria ja antaa sille monen monta purkillista lisää, jos olisin sillä saanut voitettua sille edes vuoden tai pari tervettä elinaikaa....

Huokaus, jo se, etten saanut kirjoitettua yhteenvetoa Ruupen selviytymistarinasta, joka kuitenkin lopulta kääntyi tragediaksi, kertoo siitä, että valmistauduin alitajuisesti tähän vääjäämättömään lopputulokseen, vaikka en sitä ääneen lausunutkaan.

Kaiken kaikkiaan kulunut vuosi on ollut jotenkin kuin sumussa ja puolinaisesti elämistä.
Kesä oli mielestäni hirveä.
Kuulun siihen vähemmistöön, joka ei kestä hellettä.
Sitä hellettä sitten saimme todella. Ruupe oireili jo silloin. Nyt sen vasta tajuan.
Mutta kaikki voimani meni itseni hengissä selviämiseen, hengitys ja sydän vaivaisena, en silloin tarpeeksi jaksanut huomioida rakkaan kumppanini samoja oireita. Vaikkapa mitäpä se olisi auttanut?

Lenkkeilimme jo silloin vain öisin, jolloin sää oli meille edes hiukan armollinen.

On ironista kirjoittaa tänne, että oloni on jotenkin huojentunut. Poissa ovat hetket, jolloin kohtasin Ruupen surullisen ja anovan katseen: sen koiran anovan rukouksen.
Enkö osannut tai uskaltanut ajoissa sitä kohdata?
Eläinlääkäri oli hyvin sympaattinen ja totesi, ettei muuta palvelusta voi rakkaalle koiralleen enää sen auttamiseksi tehdä kuin vapauttaa se kärsimyksistään. Itseäni itkettää se, että pitkitinkö kuitenkin lopullista päätöstä liian kauan?

Lenkillä pitkästä aikaa trion kanssa.

En ole vielä saanut koottua ajatuksiani, jotta saisin tänne kirjoitettua Ruupen selviytymistragedian. Kyllä sen vielä kirjoitan.
Ruupe on nyt toipunut sen verran mukavasti leikkauksesta, että olimme jo tunnin lenkillä. Kamerakin sattui nyt olemaan mukana, tässä muutamia otoksiani.

Simone poseeraa

Ruupe ottaa rennosti lenkillä

Melanie tarkkana paikallamakuussa..

Helteet ohi onneksi

Elokuu ehti jo yli puolen välin, kun lämpömittari alkoi näyttää edes hiukan siedettävämpiä lukemia.
Kesä on nyt sitten melkein ohi.
Meille tuo mennyt ajanjakso ei ollut kovin antoisa.
Ensin sairastelin minä. Paahtava helle kun ei suosi keuhkosairaudesta kärsiviä ja lisänä siihen vielä kun otetaan särpimeksi sydämen vajaatoiminta, niin alkoi olla melkoista rimpuilua tämä meikäläisen maallinen vaellus.
Kun sitten ehdin elokuuhun päästyäni huokaista helpotuksesta vuosisadan hellelukemista hengissä selviämisestä, söi meidän "ikinuori", kohta 9 vuotias Ruupe, sloggipöksyni.
Tästä luvattomasta syömistapahtumasta syntyi sitten toista viikkoa kestänyt hengissäpysymiskamppailu, joka oli koitua pienen cavalierpoikamme ennenaikaiseksi matkaksi sateenkaarelle.

Kerron seuraavassa blogin avauksessa kokonaisuudessaan tämän sangen traagisen Ruupen henkiinjäämistaistelu- episodin.
Onneksi tällä tositarinalla on kuitenkin kaikkien meidän kädet ja käpälät ristissä toivoma loppu.

Heinäkuun helteessä

Nyt saisivat nämä paahteiset hellepäivät siirtyä jo menneisyyteen.
Kuinka kaipaankaan kesäisiä sateita ja niiden tuomaa raikkautta!
Onko nyt vain niin, etten osaa koskaan olla tyytyväinen jo olevaan?
No, itse en koskaan ole ollutkaan mikään auringon palvoja, päin vastoin.
Olen yöihminen. Olipa sitten kesä tai talvi, yleensä vasta iltapäivisin alan piristyä ja yötä kohden mentäessä olen jo valmiina toteuttamaan siihen mennessä syntyneitä suunnitelmiani.
Kerrostalo asukkaineen vain asettaa rajat!
Siispä suunnitelmat ovat ulkoilua, kirjoittelua ja kaikkea sellaista puuhastelua, josta ei aiheudu meteliä.
Omakotitalo taitaisi sopia paremmin tällaiselle yöeläjälle!

Viikko vierähti mukavissa merkeissä maaseudulla koirakatrasta luotsatessa.
Erityisesti viikolla oli suuri merkitys Simonen ja Melanien sosiaalistamiselle koirakavereihin. Turha ujostelu ja pelko katosi siellä cavalierien ja kingcallekavereitten keskuudessa hääriessä.

Ruupe oli ainoa joka selvästi oli vaivaantunut pomon paikkansa menetyksestä tuossa 12 päisessä laumaharmoniassa.
Huomasin sen erityisesti kotiin palattuamme, kun Ruupen silmiin palasi entinen tuttu pilke ja olemukseen terhakkuus ja ilkikurisuus.
Käväisipä "vanha kunnon salavaras" melkein heti kotiuduttuamme ruokapöydällä tsekkailemassa mahdollisia sieppauksen kohteita jopa!

Nyt sitten palailemme rauhalliseen tahtiin takaisin kotirutiineihimme.
Helle vain on tällaiselle viileään ihastuneellle aikamoinen rasite. Koiranikin ovat samaa mieltä kanssani, helteet piisaavat meille jo, kiitos vaan!

Heippa rakkaat cavalierit ja kingcallet, tulossa ollaan!

Tänään alkaa 7 päivän mielenkiintoinen koetos 5 cavalierin ja 3 kingcalleprinsessan kotihengettärenä. Mukana vielä joukkoon liittyvät omat cavalierini, Ruupe, Simone ja Melanie.
Hmmm... katsotaanpa tilanne uudelleen, kunhan pääsen perille.

Kotihengettärenä 16 koiran ja yhden ragdollin reviirillä

Joskus tulee huomanneeksi, kuinka heppoisin eväin tulee luvattua asioita, joista suoriutuminen vaatii melkoisen määrän aivojumppaa ja perehtyneisyyttä erilaisten karvaisten sielunelämään.
Haasteelliset tehtävät ovat kyllä aina kiehtoneet minua.

Niinpä nyt sitten oleilen 16 koiruuden ja yhden kissan muodostaman yhteisön keskellä. Omat kolme cavalieriani sisällytin kyllä tuohon koiramäärään.
Hoito-ohjeet käsittävät 4 kpl A4 arkkia. Niitä on tullut silmäiltyä melkoisen tiuhaan tahtiin.

Kesäkuu korkattu!

Prinsessamme nojatuolimatkalla kesäkuuhun.

Kevät on siis virallisesti ohi.
Nyt vain pysyvästi kesähynttyyt päälle ja nauttimaan kesästä? Hyvä ajatuksena, mutta käytännön toteutus tuotti sitten kunnon kesäflunssan.
Sitä on nyt paranneltu mustaviinimarjamehun ja levon saattelemana. Koirat tietysti myötäeläen, kuinkas muuten? Kun ei lenkkikaveria ole niille muitakaan, niin on tyytyminen emännän seurana vuoteessa lojumiseen.

Mukavaa Vappua!

Vappu päivänä nautimme kohtalaisen aurinkoisesta, mutta melkoisen tuulisesta ja koleasta kevätsäästä. Se ei kuitenkaan karvaista kööriämme haitannut!

Ruupe ja Simone poseeraavat totisena ja tarkkana.

Melanien intensiivistä jälkityöskentelyä: "Tästä se lintu taapersi aivan varmasti!" taitaa Melanie pohdiskella...

Täältä lennähtää paikalle meidän Simppa!

Kohta hiirenkorvat tupsahtaa lehtipuihin

Mikä lie kevätväsymys on iskeytynyt olemukseeni, kun mitään ei oikein saa aikaiseksi, mikään ei oikein huvitakaan ja tekemättömät askareet stressaavat.
Prinsessat täyttivät vuoden viime viikolla, enkä saamattomuuttani saanut edes sitä tietoa ajallaan kirjoitettua blogiini, synttärikuvista nyt puhumattakaan.
Rokotusaika on kuitenkin sentään varattu huomiseksi.

Kevät on vihdoin saapunut

Kesästä viis, kevättä on nyt rinnassa! tuumailee Ruupertti mietteliäänä.