Heräsin äkisti aivan kuin jonkin herättämänä maanantaina aamuyöllä. Kaikki muut koirat nukkuivat, mutta viereisellä sohvalla makasi yksin Mindy, pää sohvan käsinojalla, silmät auki.
Katsoin suoraan Mindyn silmiin, sen yrittäessä saada nukutuksi pää ylöspäin kohotettuna.
Sellaisen katseen voi kohdata koirallaan vain kerran, ennen kuin tuska sen sumentaa.
Olen sen katseen nähnyt myös jokaisella edesmenneellä koirallani.
Se on hetken tuttu välkähdys jostain, eikä sitä voi tulkita väärin.
Se on koiran äänetön rukous.
Koiransa kärsimyksen ja tuskan tuntee katseiden kohdatessa koskettavana kipuna omassa sydämessään.
Silloin on tultu yhteisen taipaleen päähän ja on päästettävä irti rakkaasta ystävästään.
Tiesin nyt, että jäähyväisten aika oli tullut.
Niinpä maanantaina aamuyöllä tein lopullisen päätökseni, yhdessä Mindyn kanssa, vain me keskenämme, yön pimeydessä itkien, toisiamme halaten.
Kiitos Mindy näistä vuosista, jotka vietit kanssamme!
Nyt kipusi ovat poissa. Toivottavasti tapaat vanhat kaverisi, Ville-Veikon ja Aakun. Toivon myös, että juoksette kivuitta ja terveinä siellä jossain, jonne kaikki luojan luomat meidän toiveissamme matkaavat.
Kaipaamme sinua Mindy, mutta samalla helpottaa ajatus, että kärsimyksesi on päättynyt.
Mindyä kaivaten,
Ritva, Ruupe, Simone ja Melanie
