On aika toivottaa ...

Oikein mahtava ja ihana viikonloppu

Saimme kerrankin kokea oikein ihanan ja virikkeisen viikonlopun koiramaisissa ja vieläpä ah! niin kesäisissä tunnelmissa sananmukaisesti luonnon helmassa.
Lauantaina olimme cavaliertrion kanssa hakemassa tuntumaa maastolajien saloihin.
Etelärannikon Tassutiimi tarjosi 8 koirakolle mahdollisuuden viettää päivää Inkoossa Västankvarnin omistamissa maastoissa asiantuntevan kouluttajan, Katja Karhisen, opastamina nenätyöskentelyn merkeissä. Koirat saivat hakuilla ihmisiä metsässä ja etsiä pudotettuja esineitä rajatulta alueelta. Lopuksi vielä tottisteltiin antoisan päivän päätteeksi koulutuskentällä ohjaaja Katja Karhisen opastamina. Kyllä kannatti!

Sunnuntaina suuntasimme Leilan, Jannen ja Hapsutassulaisten Minnin ja Iineksen ja tietysti meidän rinsessojemme Simonen, Melanien ja Titinen kanssa kohti Poria ja siellä lähinnä Leilan suvun kotoseuduille, mökkeilyn ja ulkoilun merkeissä.

Melanie, Titine ja Iines halajavat varmaankin veneilemään?

Melskuta mietteliäänä maalaismaisemassa

Janne ja takaa kurkistelee Minni

Iines porhaltaa taas ja taas

Titine varmaan ihmettelee kuinka kauan yhden
rinteen nousu voi joltain kestää ja Jannea naurattaa

Leilan kotitiluksia menneiltä vuosilta

Trikolorijengiä, Titsku ja Minni

Leila koirineen, eikä, siellähän on meidän Melsku ja Minni

Melanie suloinen ja pehmoinen

BlennariPoweria

Oho! Titskuon lyöttäytynyt Hapsutassulaisten joukkoon!

ja eikun karkuun!

Joka on vika uimassa on sika!

Melanie uskalsi!

Oliko tässä nyt joku jekku vai? tuumailee Melskuta

Voi Simone, kaksi viikkoa pentujen syntymään, oih!

Meidän tiukka-Titine, hmh! Onko nyt kaikki oordningissa vai?



Kaikki kuvat yllä  copyright(c) Leila Lepistö

Tapaus Titine

Enpä vielä pari vuotta sitten olisi kuuna päivänä uskonut, että uusi pentu näinkin pian laumaamme ilmestyy!
Olihan laumamme kolme vuotta sitten kasvanut kahdella pennulla ja sekin tapahtui pidemmän harkinnan tuloksena.
Runsas vuosi sitten niin vain kävi!
Titine nyt vain ui salavihkaa sydämeeni.
Tapahtumaan ei vaikuttanut pennun ulkonäköseikat lainkaan, vaan se ratkaisevin oli Titinen luonne!
Titinen hämmästyttävän varhainen kyky määrätietoisesti tehdä ihan omia juttujaan ja näin erottua muista pentuesisaruksistaan.
Ikäänkuin Titine olisi itse valinnut toiminnallaan paikan, missä viettää loppuelämänsä.
Tuntuu näin jälkeen päin asiaa pohdiskellessa, ikään kuin Titine olisi tiennyt, miten vedota meikäläisen sydämeen!
Päivääkään en sitten ole katunut tuon riiviön saapumista perheenjäseneksemme.

Runsas vuosi on nyt mennyt jo näitten kolmen cavalierityttösten lauman luotsaamisessa.
Titine on sopeutunut aivan kuin itsestäänselvyytenä laumaamme, sen täysivaltaisena, jopa joskus vähän liikaakin valtaa ottavana jäsenenä.

Alla pohdintojani ennen Titinen valintaa

Tätä kuvaa ottaessani, en edes haaveillut pennusta. Söpöjähän ne kaikki olivat.

En vielä tätäkään kuvaa ottaessani ajatellut pentua itselleni.
Kuvassa Titine ja siskonsa.

Tätä kuvaa katsoessani ehkä hiukan aloin miettiä...
Yksin kuvaa kun otin, oli tosi vaikeaa saada juuri tämä naperoinen
poseeraamaan edes hetkinen paikoillaan.

Oikeastaan oikein suloinen on tämä pentulainen...
Ainakin nukkuessaan. Titinehän se siinä.

Tämä kuva jo sykähdytti: TITINE, ooh.

On siinä kyllä jotain.... rentoa, huoh!

Titine se siinä vauhtiin lähdössä.
Onneksi tein valintani, enkä kadu!

Titine on samaa mieltä! Enkös olekin kiva?

Ihana Titine!

Titine, olethan aivan ihana!

Useasti meillä lausahdettua

"Söit sitten kaikki leivän päälliset?"
"Mihin se lihahyytelön kimpale tästä katosi?"
"Kyllä niitä hapankorppuja piti vielä olla jäljellä?"
"Mitä ihmettä sinä taas siellä mussutat, et kait taas vienyt pöydältä niitä viimeisiä leivänpäällysiä?"
"Kumman vähän voita jäljellä, eilen oli paljon enemmän tuossa rasiassa? Muisti kait pätkii..."
"Mitä ihmettä mun lautanen tekee lattialla ja vielä kahdessa osassa?"
"Söinkö jo sen voileivän? Ei sitä ainakaan enää missään näy..."
"Mitä ihmettä sä siellä pöydällä seisot?"
"Kuka on levittänyt roskiksen ympäri keittiön lattiaa?"
"Onneksi näitä silmälaseja voi vielä käyttää.."
"Koirat ei saa käyttää kaukosäädintä!"
"Mitä ihmettä mun kännykkä tekee siellä koiranpedissä?"
"Miten ihmeessä tässä talossa on vain pureskeltuja kuulakärkikyniä?"
"Oliko ihan pakko rikkoa kahdet sandaalit ja molemmat eri paria vielä?"

Rakastan ihania mussukoitani yli kaiken, kaikesta huolimatta!
Jaan kaiken niitten kanssa! Ihan kirjaimellisesti. Myös ilot ja surut.

Kaikkista kolmesta "ainoasta" koirastani

Olen viime aikoina kovasti pohdiskellut noita kolmea karvaistani, Simonea, Melanieta ja Titineä.
Saan olla ikionnellinen, että ovat olleet täysin terveinä. Eläinlääkärissä ollaan vierailtu ainoastaan rokotuksissa ja cavaliereilta PEVISA:n edellyttämissä terveystarkastuksissa.
Rakastan näitä tyttösiä erityisen paljon, kuten aina omia koiriani ja toivon, että he saavat viettää kanssani onnellisen, terveen ja pitkän elämän.

Nämä prinsessani ovat niin helppoja ja kuuliaisia tapauksia jokainen ja onnekseni todella sopeutuvaisia tällaisen liikunnallisesti hidasvauhtisen, pahenevaa hengityselinsairautta potevan immeisen elinkumppaneiksi.
Toki nämä saavat aivan kiitettävän paljon kirmailla ulkosalla ja vielä enimmäkseen vapaana joka lenkillä. Lisänä liikuntaharrastuksille tulevat vielä viikottaiset rally-toko- ja tottelevaisuustreenit. Saavatpa karvaiset pimut silloin tällöin harrastaa aivan omatoimisesti agilityakin kerhomme koulutuskentällä! Sen ne myös tekevätkin, kaikki kolme sulassa sovussa, täysin ilman ohjausta omilla ehdoillaan! Täytyypä muistaa joskus ottaa oikein videolle!

Luonteeltaan nämä ovat täysin erilaisia persoonia jokainen. Oikeastaan se on vain onni, että näin onkin, koska täydentävät sopivasti toisiaan erilaisuuksillaan. Tupla-annos yhdenkään erityispiirteitä voisi taas olla jopa haitaksi lauman harmonialle ja häpeän tunnustaa, mutta varmasti myös minulle.

Varmasti satunnaisen tiukkapipon mielestä rakkaat prinsessani ovat täysin kurittomia, alituisesti ruokaa varastelevia, lellittyjä, komentelevia, jopa röyhkeitä, hirveän äänekkäitä ja kauhean metsästysvietin riivaamia pieniä hirviöitä! Mutta mitä väliä, minua heidän ns. erityispiirteensä eivät häiritse, itsehän olen ne tavallaan ikään kuin "luonutkin", sallimalla niiden ominaisuuksien syntymisen. Ehkä tietoisesti, kuitenkin luultavimmin tiedostamattani.

Simone on lauman kuningatar, heti minusta seuraava laumahierarkian asteikossa alaspäin.
Tämä tumma kaunotar, "pieni hiirenkuonolaisemme", on todella suloinen räpsysilmä ja myös hiljaisin kaikista. "Simpuka"- nimitys on hyvin kuvaava neitokaisellemme. Simpuka yhdellä k:lla, koska täysin mykkä hän ei ole. Simone on myös perheen vahtikoira. Postin saapuminen ilmoitetaan ja ylimääräiset portaikossa kulkijatkin satunnaisesti.

Ainutlaatuista Simpassa on sen tapa tulla johonkin aikaan yöstä viereeni tyynylle nukkumaan ja aina tullessaan ilmoittaa itsestään kirputtamalla korvalehteäni hyvin hellästi pikkuruisilla etuhampaillaan. Olen täysin otettu tästä ainutlaatuisesta huomion osoituksesta!

Simone on reilu laumahierarkian koiravaltiatar. Sen ei tarvitse fyysisesti voimalla ylläpitää asemaansa, vaan pelkkä tuijotus kohteeseen riittää saamaan alempiarvoiset ruotuunsa. Titine-kuopusta toki oli aluksi kurmuutettava ihan fyysisestikin, koska tämä neitokainen omaa sangen voimakkaan ja valtaan pyrkivän luonteenlaadun. Luotan täysin Simonen kykyyn arvioida tuollaiset asiat.
Lopuksi: Saa nähdä onko Simonella tiedossa "yllätys" tämän kesän varalle?
Siitä sitten myöhemmin lisää.

Melanie, ehdottomasti ainoa koirani, ainakin, jos häneltä kysyttäisiin.
"Melskutarallaa", kuten jo lempinimikin kertoo, on äänekäs, joka asiaan kommentoiva, joskus aivan raivostuttavan kovaääninen metelöitsijä. Mutta sitten taas toisaalta hän on niin suloisen hellyyttävä, pehmoinen ja rakastettava ikään kuin oikeasti "ainoa" hauvveliinini.
Ajoittain hän on oikea "bitch" ja sitten taas hetkessä surusilmä spaaanielityttönen! Enimmäkseen juuri tuo halittava surulliskatseinen ja pehmoinen...

Mitä tahansa kysynkään Melskutalta, vastaus tulee ennen kysymyksen loppua kuin hyllyltä vaan!
Tämä näsäviisas söpöläinen elää kuin minulla ei todellakaan olisi muita koiria ollenkaan.
Siitä syystä tämä prinsessani juuri onkin niin ainutlaatuinen ja yllätyksekseni parhaiten totteleva.
Välttämättä en tarvitsisi hänellä remmiä lainkaan tuolla kaduilla kulkiessani. Melanieta kun eivät kiinnosta koirat eivätkä muut ihmiset, tärkeintä on tapittaa minua!
Nuorempana Melanie ei piitannut muista ihmisistä kuin ainoastaan minusta. Nyt iän karttuessa on kuvioon astunut lisää ihmistuttavuuksia, joista Melanie ilostuu. Tavallaan ihan mukavaa todeta, että muutkin ihmiset tulevat Melanien hyväksymiksi.
Melanie on aina valmis tekemään kanssani mitä tahansa! Häntää huiskien, innokkaana katsekontakti minuun koko ajan säilyen, tämä tyttönen on valmis mihin tahansa koetokseen kanssani. Kunhan vain ei kuivia puunlehtiä lennä, niin kaikki sujuu!
Tarvitsen siis ainoastaan oman motivaationi säilyttämisen Melanien kanssa harrastamiseen edes jossain lajissa, niin sittenpä voisimme saavuttaa yhdessä oikeasti kisaillessa vaikka mitä!
Pääasia nyt minulle on kuitenkin, että Melaniella on mukavaa. Silloin on minullakin.

Titine. 
Tapaus nimeltä Titine tarvitsee kyllä ihan oman otsikon ja aivan oman päivänsäkin kertoa Hänestä, "Titskutatskustamme". "TiukkaTitinestä". Titutatusta. On se vaan semmoinen pakkaus. Meidän "kuapus".