Pieni matkaajamme, Ruputiti, poistui tänään keskuudestamme.
Ruupen elimistö ei koskaan enää toipunut suolitukoksen aiheuttamista rasituksista ja viime tipassa tehdystä suuresta leikkauksesta. Pahimmin oli vaurioitunut sydän ja päivä päivältä kävi Ruupen askel raskaammaksi ja väsymys hautasi sen reippaan ja iloisen olemuksen.
Aina välillä oli nähtävissä pientä piristymistä, jolloin rakas nalle sai kyytiä ja sitä kannettiin ylpeänä.
Mutta jos olen aivan rehellinen, Ruupe ei enää koskaan oikeasti ollut oma itsensä. Ei edes silloin kuin tonnikalapurkki tyhjeni ruokapöydältä.
Silloin tosin olisin voinut halata silkasta riemusta tuota veijaria ja antaa sille monen monta purkillista lisää, jos olisin sillä saanut voitettua sille edes vuoden tai pari tervettä elinaikaa....
Huokaus, jo se, etten saanut kirjoitettua yhteenvetoa Ruupen selviytymistarinasta, joka kuitenkin lopulta kääntyi tragediaksi, kertoo siitä, että valmistauduin alitajuisesti tähän vääjäämättömään lopputulokseen, vaikka en sitä ääneen lausunutkaan.
Kaiken kaikkiaan kulunut vuosi on ollut jotenkin kuin sumussa ja puolinaisesti elämistä.
Kesä oli mielestäni hirveä.
Kuulun siihen vähemmistöön, joka ei kestä hellettä.
Sitä hellettä sitten saimme todella. Ruupe oireili jo silloin. Nyt sen vasta tajuan.
Mutta kaikki voimani meni itseni hengissä selviämiseen, hengitys ja sydän vaivaisena, en silloin tarpeeksi jaksanut huomioida rakkaan kumppanini samoja oireita. Vaikkapa mitäpä se olisi auttanut?
Lenkkeilimme jo silloin vain öisin, jolloin sää oli meille edes hiukan armollinen.
On ironista kirjoittaa tänne, että oloni on jotenkin huojentunut. Poissa ovat hetket, jolloin kohtasin Ruupen surullisen ja anovan katseen: sen koiran anovan rukouksen.
Enkö osannut tai uskaltanut ajoissa sitä kohdata?
Eläinlääkäri oli hyvin sympaattinen ja totesi, ettei muuta palvelusta voi rakkaalle koiralleen enää sen auttamiseksi tehdä kuin vapauttaa se kärsimyksistään. Itseäni itkettää se, että pitkitinkö kuitenkin lopullista päätöstä liian kauan?
