Verijälkien uhri

Olin lupautunut vetämään koirakerhomme jäsenille mejä-treenit kahtena viikonloppuna. Niinpä varhain tänä aamuna olin reippaana jo ennen kello 8:aa veripulloineni ja merkkausnauhoineni tarpomassa aamukasteisessa syksyisen kauniissa metsässä jälkiä tekemässä.
Jospa silloin olisin yhtään aavistanut, kuinka perjantainen treenipäivä päättyy, niinpä?

On se vaan ihme juttu, kun jälkimettästä juuri tullutta vielä ruvetaan sakottamaankin!
Eihän sitä nyt alvariinsa ehdi nopeusmittarii kyttäilemään, kun alkaa pimeäkin tulla ja yksi koira oli vielä menossa jäljelle.
Mutta ensin oli haettava koira omistajineen metsään Kirkkonummen Uimahallin parkkipaikalta, minne olimme treffit sopineet.
Myönnän, että hiukan oli aikataulu mennyt överiksi ja myöhässähän minä olin ja siksi kai vauhtiakin piti kiihdyttää, myönnän. Olin vaaraksi liikenteessä ja jäin kiinni.
Kun sitten poliisiauto oli minut pysäyttänyt ja nousin sieltä sinne niitten auton takapenkille syntejäni sovittelemaan, niin mahtoi poliiseilla olla pokassa pitelemistä, kun kaulani ympärillä erillisessä narussa ja myös käsiveskan olkahihnassa roikkui melkoisen kirjava kokoelma erivärisiä muovinauhoja oikein pyykkipojilla kiinnitettyinä aivan kuin suuremmissakin karnevaaleissa oltaisiin oltu.
Enhän järkyttyneenä itse kiinnittänyt tuollaiseen asiaan mitään huomiota, mutta kun poliisit loivat toisiinsa vähäsen semmoisen katseen ja yhteistuumin päättivät, että kyllä se on nyt parasta ensin rouvan puhaltaa tähän alkometriin, ennen kuin aletaan näitä ylinopeussakkoja väsäämään....
Yritin sitten jotenkin suu pelosta älyttömän kuivana puuhkuttaa siihen alkometriin henki vinkuen ilmaa ja samalla selitellä jotain koirien jälkien tekemisestä...
Molemmat nyökkäilivät ymmärtäväisesti ja totesivat, että niin niin ai koirille oikein jälkiä...
Jatkoivat vielä kysymällä, että tiedänkö miten lujaa täällä Kirkkonummella saa ajella. Kun sitten nieleskellen arvuuttelin, että kai se jotain 50 tai silleen... Siihen totesivat, ettei mene oikein läpi, kun olen ihan paikkakuntalainen näitten papereitteni mukaan. Lopuksi kysyivät, että tunnustanko. No tietenkin tunnustan, koska minulla ei ollut aavistustakaan kuinka lujaa olinkaan kaahannut.
Nyyh nyyh... Olin ajellut 61 km 40:n alueella!
Onneksi olen sentään varaton ja vailla vakituista työpaikkaa, ikärasismin uhri kun olen. Niin sitten ei 12 päiväsakkoa vie kuin leivän päälliset ja kahvipullat vuoden ajalta.
Nyt saan onneksi yhdistettynä etuna laihdutuskuurinkin, kun keräilen sukanvarteen noita sakkorahoja!
Mutta sen päätin, että seuraavat treffit onkin sitten ihan mettässä, laitan mejä-treeneihin tuleville kartan koordinaatit aivan ensitilassa, että osaavat navigoida ihan itse sinne jälkimetsään. Siellä on mukava ootella porukoita jälkimetsään, kun hirvikärpäsarmeija pitää immeisen jatkuvassa liikkeessä. Eipä tule ainakaan kylmä.
Tällaista elämää siis yhtenä perjantai ehtoona meillä päin.
Terveisin vaan, täällä yksi verisen sienen "koristeellinen" perässä vetäjä huokailee: nyt maistuisi tilkka viiniä jopa... vaikka perjantain kunniaksi.