Tiistaina 15.7.2008 klo 12:40

Sieniä kotonurkalta

Olipa mukavaa herätä pirteänä aamulla klo 5.00 ilman painajaistunnelmaa verrattuna eiliseen.
Lähdimmekin koko poppoo sitten heti aamuviileään ilmaan kunnon lenkille. Harvoin me tuohon aikaan yleensä ulkona talsitaan. Harmi sinänsä, koska luonto herää eloon juuri tuolloin kesällä. Aamukasteisessa ilmassa reippailu on oikeasti mahtava elämys!
Kannattaa ottaa tavaksi, jos on aamuihminen. Itse olen kyllä "illan virkku aamun torkku". Joskus jopa "kokopäivä torkku"...

Kotiin päin tallustaessamme ajattelin oikaista lähimetsämme läpi, onneksi!
Voihan ihmeellisyyksien ihme! 10 metriä kerrostalostamme, siis paikasta, josta päivittäin kuljen, tein mahtavan löydön!
Omasta mielestäni ainakin mahtavan!
Sidoin kuin varkain, pälyillen ympärilleni epäluuloisesti kuin pahanteossa, koirani äkkiä lähimpään puuhun...
Sitten salamahyökkäys apajalle: KANTTARELLEJA!

Kuinka ihmeessä kukaan ei ole niitä poiminut?
Olisin hyppinyt riemusta, ellen olisi tuntenut jonkinmoista "syyllisyyttä". Tuntui jotenkin kuin ahneuttani salaa vohkisin jonkun apajat aamu kuuden aikaan täällä pikkuisessa metsikössä...
Ainakin litra keltavahveroita neliömetrin alueella! Mielessäni näin itseni jo pystyttämässä kylttiä: YKSITYISALUE, pääsy muilta ahneilta kielletty...

Nyt on aivan pakko nousta joka aamu ennen klo 5:ttä. Sienisaalis on turvattava, ennen kuin joku muu sen valtaa! Tyypillistä käytöstä varmaan alkuihmisille jo esihistorialliselta ajalta. Suomeksi kuvaava sana olisi varmaan yksinkertaisesti "ahneus".

Voisiko päivä kuitenkaan paremmin enää alkaa?
Ruokapuoli on ainakin tältä päivältä turvattu. Hetihän ensimmäiset sienisadon tuotokset on maisteltava, minun mielestäni ainakin.
Tätä saalista kun ei tarvitse edes jakaa muun laumamme kesken. Toisaalta tuskin cavalieri kieltäytyisi syömästä sieniä. Mutta minä olen kuitenkin laumanjohtaja ja päätän "melkein" kaikesta.

Onkohan muuallakin jo noussut näitä keltavahveroita? Se taas tietää lisää lenkkeilyä, ihan motivoitua suunnistamista tällä kertaa.
Olikohan se tuulesta temmattu muistikuva, ettei sienipaikoista pahemmin kavereillekaan kerrota? Se taisikin liittyä kala-apajiin, muistini vaan heittää häränpyllyä... ;)

Pitäisiköhän laittaa oikein herätyskello herättämään huomen aamuksi?

Maanantai 14 heinäkuuta klo 8.35

Huh, onneksi heräsin!
Näin aivan kauhean painajaisen, niin todellisen tuntuisen!
Tuntematon rottweileruros hyökkäili ja puri minua koko kaamean uneni ajan.
Aina kun se säntäsi kimppuuni, tungin käteni sen suuhun ja pidin sitä kielestä kiinni, ettei pystynyt puremaan???
Ympärillä oli ihmisiä vaikka kuinka paljon ja kaikki väittivät, että se on oikeasti tosi kiltti, mutta vaistoaa jotenkin, että yritän pomottaa sitä!!!

Onneksi painajainen loppui, mutta oli ihan pakko tsekata kädet kuitenkin, heh. Rottweilereita kohtaan rotuna ei ole mitään huonoja kokemuksia edes todellisuudessa..

Kumma uni. Sattuikin käsiin aika pirusti ja voimat alkoivat ehtyä...
Hassua, että olin vielä herättyänikin raivoissani koiran omistajille. Eivät mielestäni osanneet lukea oikein koiraansa. Huvittaa tuo analysointi unessa näin jälkeen päin, vaikka veri virtasikin.
Söin varmaankin iltapalaksi liikaa berliinimunkkeja (3!!!) siitä tuo painajainen varmaan. Pakko aloittaa dieetti ja luopua suurimmasta intohimostani, pullasta.
Tuo uni oli ensimmäinen varoitus.

Kohti kevyempää elämää siis, koirat ja emäntänsä! Siis lenkille, ihanaa..

Ei onnellisuutta ikuisuuksiin voi kestää...

Niinpä, alkoi olla jo liian huoletonta tämä elämän suoritus..

Ville-Veikko raukka!
Silmät kun ovat niin suuret tuon mietiskelijän naamavärkissä, niin täytyyhän niihin joskus jotain sairautta tulla? Niinhän se meittin kanssa asustaessa menee, auringon jälkeen tulee pilvistä..
Nyt sitten on värikalvon tulehdus ja oikein kivulias sellainen tuolla Ville-Peikolla...
Reppana hakeutuu vain pimeisiin koloihin täällä sisällä.

Onneksi apua saatiin ja lääkkeet, mutta vie oman aikansa tuon ilkeän ja tosi kivuliaan vaivan voittamiseen!

Miten ihmeessä onnistunkin aina sairastuttamaan koirani, lenkkeilenkö liikaa? Syötänkö liian kallista ruokaa? Rapsuttelenko ne sairaiksi?

No, ainahan vaikeudet opettavat iloitsemaan hyvistä päivistä.

Aika kallista kuitenkin tämä koiraharrastus...

Heinäkuun mutinoita

Hohhoijaa...

Kesälaiskuus on tainnut pureutua meikäläiseen oikein onnekkaasti.
Toisaalta huono omatunto tekemättömistä töistä yrittää masentaa tämän epätodellisen ja tuiki harvinaisen autuuden tilan. Onneksi pystyn tuollaiset painolastit hyvin äkkiä karistamaan niskoistani.

Kesä on kuitenkin niin lyhyt. Se pitää yrittää nuuskutella tajuntaan minuutti kerrallaan ja nauttia joka sekunnista.
Silloin pitää tehdä vain mukavia juttuja. Tiskata ja siivota ehtii sitten syysmyrskyjen aikaan, ettei aika käy pitkäksi.
Nyt voi toteuttaa kaikki pienetkin laiskuuden koukerot ihan luvallisin verukkkkein ja suunnata mielenkiinto kaikkeen sellaiseen mistä tulee autuaan ihana mielihyvän olo.
Olipa se sitten koirien lelluttelua, niiden kera metsissä samoilua tai järven rannalla istuskelua ja koirien pulikoimisen seurailua.
Pääasia itselleni ja koirilleni on kesällä luonnossa oleilu.
Niityillä, rantakallioilla tai metsien siimeksessä verkkaiseen tallustellaan satoi tai paistoi, who cares?
Ah, autuutta ja hiljaisuutta. Siinä unohtuvat kiven koloista hyökkäävät käärmeet, puita kaatavat karhut ja pieniä koiria syövät ilvekset ja samoin ilmoista saalistavat kotkatkin...
Tärkeintä on vapauden ja erämaan tuntu: vain luonto, koirat ja minä.

Taidan todella olla erakoitumassa... mutta onnellisesti.
Joskus vaan haluaa olla hiljaisuudessa, poissa autojen, ihmisäänten, kassakoneiden sun muitten ihmiskeksintöjen tuottamasta melusaasteesta.

Ja nyt koirat, on aika suunnata askeleemme luonnon helmaan.

Tällaisia aatoksia tänään.