Joulun aikaan

Tästä näet kuvan animoituna.

Tästä pääsee katsomaan kuvaa suurempana animoituine lumisateineen.

Pieni sankarikoira

Sankarikoirista puhuttaessa tulee mieleen yleensä "Rin Tin Tin tai Lassie", valkokankaan kuuluisuuksien rotua ja kokoa muistuttavat yksilöt. Sankarin kun oletetaan myös näyttävän sankarilta.
Koskaan en ole kuullut cavalierirotuista koiraa mainittavan silloin, kun urotekoja tehnyttä ylistetään ja palkitaan.

Vuorokausirytmimme meidän nelihenkisessä laumassamme on kummasti keikahtanut nyt joulukuussa täysin päälaelleen. Päivät meillä nukutaan ja yöt hippuloidaan jalkeilla. Silloin on rauhallista lenkkeillä ulkona ja puuhailla sisätiloissa kaikenmoista "hys hys hiljaa" tekemisiä, ettei kerrostalomme yönsä kiltisti nukkuvat normaalit kunnon kansalaiset heräilisi kesken uniaan.

Niinpä varustauduimme kaikki neljä toppavaatteisiin, siis pentulaiset: Melanie ja Simone, kuten myös Ruupe ja minä.
Tarkoituksenamme oli suunnistaa kunnon pakkasyölenkille lauantain ja sunnuntain vastaisena yönä. Pakkasta olikin lähemmäs kymmenkunta astetta kello puoli kahden aikoihin aamuyöstä.
Meidän ulkoiluamme eivät pienet pakkaset häiritse, vaatetusta löytyy kovemmillekin keleille.
Mukavaa ja tervetullutta vaihtelua saatiin vihdoinkin tähän asti vallinneeseen kuraiseen ja ankean kosteaan märkyyteen.
Mahtavan kuulaassa joulukuun yössä oli lumipeitteen valaisemassa maisemassa ruhtinaallisen mukavaa lenkkeillä.
Melanie ja Simone kirmasivat maastokuvioiset toppatakit viuhuten toisiaan takaa ajaen.
Ruupe tyytyi johtajakoiran arvokkuuden säilyttäen merkkailemaan tiuhaan tahtiin laumansa alati laajenevaa reviiriä sinne aiemmin uskaltautuneiden tunkeilijoitten merkkausten päälle. Siinä oli työmaata yhdelle poikakoiralle riittämiin! Jokaiseen hävyttömän vierailijan herjaan oli aivan pakko kuittailla samalla mitalla.
Välillä Ruupe yltyi potkimaan lunta ympäriinsä ja murahteli isotellen vastaukseksi todella röyhkeisiin viesteihin. Näin toimien ehkä halusi korostaa reviirimerkkailunsa tärkeää ja suojelevaa merkitystä laumallensa.
Mukavasti ja täysin kommelluksitta sujui yöllinen ulkoilumme. Hengitys vain huurui pakkasilmassa.
Hämmästelin ja ihastelin omakotitalojen pihojen ja kerrostalojen parvekkeitten ja ikkunoitten toinen toistaan kauniimmissa väreissä kimmeltäviä ja tuikkivia jouluvalaistuksia.
Runsaan puolentoista tunnin lenkin tehtyämme palasimme metsän kautta oikaisten kotiamme kohti.

Vaikka lumi valaisikin maastoa aivan kiitettävästi, olen jo rutinoitunut otsalampun käyttäjä. Katuvalojen valaistuksessa pidän otsalampun valon poissa, mutta metsissä samoillessa se on tuiki tarpeellinen.
Koirien valjaiden heijastimet piirtyvät kaukaakin näköpiiriini lampun valon osuessa niihin. Se luo itselleni tilanteen hallittavuuden tunnetta, kun pystyn koko ajan pitämään koirani näköetäisyydellä.

Metsän kauneudesta ihastuneena ja tutussa metsikössä rutiininomaisesti tarpoessa jo kuumaa kaakaon nauttimista suunnitellen, en enää niin hanakasti seuraillut koirieni touhuja.

Siksipä en sen kummemmin reagoinut Ruupen varoittavaan ja ehkä uhkaavaan murinaan kotokuusemme juurella.
Vaikka kutsuin koiriani kytkettäväkseni, ne vain pikaisesti käväisivät luonani ja olivat salamannopeasti taas kaikki saman kerrostalomme päädynpuoleisessa metsikössä kasvavan korkean kuusen ympärillä.
Simone ja Melanie kiertelivät puhahdellen kuusta hiukan kauempaa ja tekivät epävarmoja koukkauksia kohti sen alustaa.
Koirieni käytös vaikutti todella oudolta ja säikähdin, olisiko siellä itsevarma vanha kollikissa puolustusasennossa selkä kaarella tai joku muu ehkä vahingoittunut metsänelävä.
Sainpa aika tiukkaan sävyyn komennettua koirat kytkettäväksi ja olin jo aikeissa suunnistaa kotiin, kun Ruupen käytös sai minut toisiin aatoksiin.
Ruupea jouduin oikein kovistamalla ojentamaan saadakseni sen vapaaehtoisesti liikkumaan poispäin murinan kohteesta.
Tilanne oli pakko tarkistaa! Ehkä siellä oli sitten jotain hälyttävämpää kuitenkin.
Olihan siellä, totta vieköön! En ollut uskoa silmiäni!
Ihminen makasi tummissa vaatteissa puun juurella. Näytti ainakin miespuoliselta.. Aikuinen. Sammunut? Sairas? Hengitti ainakin, sen havaitsin.

Ruupe ei pelkää muita kuin alkoholilta tuoksahtavia ihmisiä.
Se piirre on peruja aiemmasta kodista, mistä ostin Ruupen kahdenvuoden ikäisenä takaisin itselleni. Murinasta siis päättelin, että alkoholilla oli osuutensa tässä tapauksessa.
Ruupe ei muuten ihmisille murisisi.

Koirat osoittivat liikaa kiinnostusta tähän maassa makaavaan ihmispoloiseen, joten en pystynyt samanaikaisesti niitä remmeissä pidellen tekemään tarkempia tutkimuksia sammuneen matkalaisen terveydentilasta.
Toden totta en kyllä olisi uskaltanutkaan.
Kokemuksesta tiesin, että humalatilassa sammunut saattaa herätessään olla hyvinkin aggressiivinen ja enhän toki halunnut itse joutua auttajasta uhriksi.
Kännykkää minulla ei ollut mukana. Eipä tietenkään koskaan silloin, kun sitä todella tarvitsee.
Olin nyt onneksi vain 20 metrin päässä kotoa.
Sen verran olin huudellut ja kysellyt tältä maassa makaavalta saamatta minkäänlaista vastausta tai edes jonkinmoista elonmerkkiä, että kiire oli saada mahdollisimman pian apuvoimia. Kello oli tuolloin varttia yli kolme yöllä.

Siitä sitten asiat etenivätkin nopeaan tahtiin. Viidessä minuutissa oli paikalla poliisipartio.
He kiittelivät toimintaani ja tuumailivat, että alkoholia nauttineen nuoren miehen kohtaloksi olisi voinut koitua kiristyvä pakkanen.
Onneksi omin jaloin, tosin poliisien taluttamana, tämä nuori miehenalku sai sitten ilmaisen kyydin.
Minne?
Tälle sankarikoirakertomukselle sillä ei liene merkitystä.
Onneksi ei päättynyt lopullisesti tämän nuoren miehen tarina pakkasyönä jäiseen maahan suuren kuusen juurelle.

Olisiko liikaa todeta, että Ruupen ansiosta?

Jouluista odotusta

Kummallista, juuri kun alkaa sopeutua jatkuvaan pimeyteen, märkään ja mustaan maahan, niin eikös ala päivät pidentyä ja valoisaa aikaa alkaa olla päivä päivältä kauemmin, hassua. Tuntuu, että koskaan ei ole tarpeeksi hyvää meille sopeutumattomille hitaille, kuten minä.

Nyt sitten vihdoin viime yönä paha aavistukseni toteutui: Simone onnistui lopultakin saamaan päätökseen silmälasieni uudelleen muotoilun. Tähän mennessä olen päässyt kriittisellä hetkellä puuttumaan ahkeraan designuurastukseen ja pelastanut mitä jäljellä on.
Viime yö oli sitten kohtalokas, niin minulle, silmälaseilleni kuin myös rahatilanteellenikin.
Köyhä oon ja köyhäks taidan jäädä, mikäli se Simonesta kiinni on. Puolisokeakin olen ilman laseja.
Joku optikkoliike voisi maksaa rojaltteja pienelle silmälasituholaiselleni, elleipä aivan haluaisi tutustua häneen ja hänen muotoiluharrastuksensa syntyjuuriin!
Voisimme kehitellä optikkojen kanssa aivan uuden lajikkeen, joka soveltuisi erityisesti silmälaseja hyödyntäville käyttäjille lemmikiksi.
Sponsoreina tietysti kaikki silmälaseja myyvät tahot.
Taidanpa äkkirikastua! Ainakin, jos mielikuvituksella rahaa saisi aikaan, hih!

No, onneksi en ollut heittänyt pois edellisiä lasejani. Mieli kyllä silloin teki, kun sain uudet lasit. Vanhat Simone jo ehti muotoilla tyyliin: "Eiks vähäsen satu korvien taakse, eiks vaan ja päätä särkee..."
Juu, semmoiset teräspiikit ovat sankojen päät, toden totta. Eivät heti ainakaan päästä irtoa, niin syvään piikit sankojen päissä uppoavat kalloni sisään.
Ainakin huomaa, jos lasit ovat poissa päästä. On niin helpottunut sumea olo ilman niitä. Simonelle kiitokset vaan, minun vika.
Miksi nukuin lasit päässä.
Helppo ne on siitä kaapata ja oli Neiti piilottanut ne patjan ja seinän väliin, etten aivan aamutuimaan alkaisi valittamaan.
Sapuskan jälkeen vasta, taisi Simone tuumia.
Jos uskoisin Joulupukkiin, niin tietäisin ainakin mitä toivoa joululahjaksi!
Mutta kiltti en ole tainnut olla, en ainakaan NIIIIIN kiltti.
Vaikka en Simonelle sanonut mitään, kun löysin ne lasit. Kahden tunnin etsinnän jälkeen. Toiset kaksi tuntia meni vanhojen silmälasien etsintään.
Mitä siinä sitten enää koiranpennun kanssa jutustelemaan.
Itsellä on niin paljon muistettavia asioita. Viime aikoina on alkanut tavaroita ihmeellisesti katoamaan, eikä niitä löydy kuin tuntien etsinnän jälkeen.
Tarttis tehdä varmaan jotain asialle. Jos muistan.

Marraskuun viimeisenä päivänä

Olipa vähällä jäädä marraskuu täysin huomiotta. Nyt sitten viimeiset vilkaisut taaksepäin marraskuuhun.


Ensimmäiseksi tulee mieleen, ettei tässä kuussa ainakaan ulkoilijoita hemmoteltu auringon paisteella eikä paljon muullakaan. Harmautta ja sadetta on ollut riittämiin, päivästä toiseen.
Kiitokset led-otsalamppujen keksijöille!
Keksintö on mahdollistanut lenkit koirien kanssa mihin vuorokauden aikaan tahansa! Nythän on meillä kasvettu jo aikuisten koirien mittoihin ja lenkkiä on pidennettävä päivä päivältä.
Yllätyksenä alkoi Melaniella ensimmäinen kiima-aika viime viikolla. Niin aika rientää!
Simone kehittyy hitaammin ja varmaan joulun korvilla juhlitaan Simonen siirtymistä teinien joukkoon. Toisaalta ei varmasti jää huomaamatta, Ruupe kyllä kertoo...
Lunta odotellessa on huomenna joulukuun alkaessa mukava sytytellä joulun valoja pimeyttä kirkastamaan.

Marraskuun lopuksi vielä pikkuprinsessojen viimeisimmät 7 kk :n poseeraukset.


Melanie

Simone

Lokakuun tunnelmissa

Paras lääke mielen piristämiseksi on lähteä luontoon. Niinpä lähdimme matkaan, Ruupe, Simone, Melanie ja minä. Mukaan nappasin lähtiessäni sen kummempia suunnittelematta myös kameran.
Suuntasimme jälleen ties monennenko kerran ikiomaan "paratiisiimme maan päällä", Meikon erämaan syleilyyn.


Tämän näkymän edessä istuin. Istuin kauan ja hiljaa. Samalla tunsin kuinka mieleni rauhoittui ja huolet murentuivat hiekaksi ja valuivat alas harteiltani.
Halusin tallentaa mieleeni tämän kaiken ympärilläni vallitsevan rauhan, kauneuden ja luonnon hiljaisuuden juuri tällaisena.
Jos en enää koskaan palaisi tänne, syystä tai toisesta, muistoani ei kuitenkaan kukaan veisi minulta.
Jos muistini tulevaisuudessa pyyhkiytyisi ulottumattomiini, olisi jäljellä kuitenkin tämä kaunis valokuva, joka ehkä toisi ajatuksiini ainakin tämän saman mielentilan, rauhan ja tyyneyden tunteen.

Verijälkien uhri

Olin lupautunut vetämään koirakerhomme jäsenille mejä-treenit kahtena viikonloppuna. Niinpä varhain tänä aamuna olin reippaana jo ennen kello 8:aa veripulloineni ja merkkausnauhoineni tarpomassa aamukasteisessa syksyisen kauniissa metsässä jälkiä tekemässä.
Jospa silloin olisin yhtään aavistanut, kuinka perjantainen treenipäivä päättyy, niinpä?

On se vaan ihme juttu, kun jälkimettästä juuri tullutta vielä ruvetaan sakottamaankin!
Eihän sitä nyt alvariinsa ehdi nopeusmittarii kyttäilemään, kun alkaa pimeäkin tulla ja yksi koira oli vielä menossa jäljelle.
Mutta ensin oli haettava koira omistajineen metsään Kirkkonummen Uimahallin parkkipaikalta, minne olimme treffit sopineet.
Myönnän, että hiukan oli aikataulu mennyt överiksi ja myöhässähän minä olin ja siksi kai vauhtiakin piti kiihdyttää, myönnän. Olin vaaraksi liikenteessä ja jäin kiinni.
Kun sitten poliisiauto oli minut pysäyttänyt ja nousin sieltä sinne niitten auton takapenkille syntejäni sovittelemaan, niin mahtoi poliiseilla olla pokassa pitelemistä, kun kaulani ympärillä erillisessä narussa ja myös käsiveskan olkahihnassa roikkui melkoisen kirjava kokoelma erivärisiä muovinauhoja oikein pyykkipojilla kiinnitettyinä aivan kuin suuremmissakin karnevaaleissa oltaisiin oltu.
Enhän järkyttyneenä itse kiinnittänyt tuollaiseen asiaan mitään huomiota, mutta kun poliisit loivat toisiinsa vähäsen semmoisen katseen ja yhteistuumin päättivät, että kyllä se on nyt parasta ensin rouvan puhaltaa tähän alkometriin, ennen kuin aletaan näitä ylinopeussakkoja väsäämään....
Yritin sitten jotenkin suu pelosta älyttömän kuivana puuhkuttaa siihen alkometriin henki vinkuen ilmaa ja samalla selitellä jotain koirien jälkien tekemisestä...
Molemmat nyökkäilivät ymmärtäväisesti ja totesivat, että niin niin ai koirille oikein jälkiä...
Jatkoivat vielä kysymällä, että tiedänkö miten lujaa täällä Kirkkonummella saa ajella. Kun sitten nieleskellen arvuuttelin, että kai se jotain 50 tai silleen... Siihen totesivat, ettei mene oikein läpi, kun olen ihan paikkakuntalainen näitten papereitteni mukaan. Lopuksi kysyivät, että tunnustanko. No tietenkin tunnustan, koska minulla ei ollut aavistustakaan kuinka lujaa olinkaan kaahannut.
Nyyh nyyh... Olin ajellut 61 km 40:n alueella!
Onneksi olen sentään varaton ja vailla vakituista työpaikkaa, ikärasismin uhri kun olen. Niin sitten ei 12 päiväsakkoa vie kuin leivän päälliset ja kahvipullat vuoden ajalta.
Nyt saan onneksi yhdistettynä etuna laihdutuskuurinkin, kun keräilen sukanvarteen noita sakkorahoja!
Mutta sen päätin, että seuraavat treffit onkin sitten ihan mettässä, laitan mejä-treeneihin tuleville kartan koordinaatit aivan ensitilassa, että osaavat navigoida ihan itse sinne jälkimetsään. Siellä on mukava ootella porukoita jälkimetsään, kun hirvikärpäsarmeija pitää immeisen jatkuvassa liikkeessä. Eipä tule ainakaan kylmä.
Tällaista elämää siis yhtenä perjantai ehtoona meillä päin.
Terveisin vaan, täällä yksi verisen sienen "koristeellinen" perässä vetäjä huokailee: nyt maistuisi tilkka viiniä jopa... vaikka perjantain kunniaksi.

Mindy on poissa

Heräsin äkisti aivan kuin jonkin herättämänä maanantaina aamuyöllä. Kaikki muut koirat nukkuivat, mutta viereisellä sohvalla makasi yksin Mindy, pää sohvan käsinojalla, silmät auki.
Katsoin suoraan Mindyn silmiin, sen yrittäessä saada nukutuksi pää ylöspäin kohotettuna.
Sellaisen katseen voi kohdata koirallaan vain kerran, ennen kuin tuska sen sumentaa.
Olen sen katseen nähnyt myös jokaisella edesmenneellä koirallani.
Se on hetken tuttu välkähdys jostain, eikä sitä voi tulkita väärin.
Se on koiran äänetön rukous.
Koiransa kärsimyksen ja tuskan tuntee katseiden kohdatessa koskettavana kipuna omassa sydämessään.
Silloin on tultu yhteisen taipaleen päähän ja on päästettävä irti rakkaasta ystävästään.
Tiesin nyt, että jäähyväisten aika oli tullut.

Niinpä maanantaina aamuyöllä tein lopullisen päätökseni, yhdessä Mindyn kanssa, vain me keskenämme, yön pimeydessä itkien, toisiamme halaten.

Kiitos Mindy näistä vuosista, jotka vietit kanssamme!
Nyt kipusi ovat poissa. Toivottavasti tapaat vanhat kaverisi, Ville-Veikon ja Aakun. Toivon myös, että juoksette kivuitta ja terveinä siellä jossain, jonne kaikki luojan luomat meidän toiveissamme matkaavat.
Kaipaamme sinua Mindy, mutta samalla helpottaa ajatus, että kärsimyksesi on päättynyt.

Mindyä kaivaten,
Ritva, Ruupe, Simone ja Melanie

Ruupe on johtaja-asemansa veroinen

Pentujen varttuessa on laumamme ainokainen uros paneutunut vastuulliseen tehtäväänsä niin kuin hyvän laumanjohtajan kuuluukin tehdä.
"Ruputiti" on synnynnäistä johtaja-ainesta! Sen huomaa alla olevasta kuvasarjastakin.

Ruupe valvoo tarkasti Melanien ja Simonen puuhastelua nurmikolla.


- Ethän nyt vaan saa mitään kurkkuusi? tuntuu Ruupe miettivän tarkkaavaisena.


- Köh, köh!
- Just tuosta varoitin, Melanie! tuumaa Ruupe huolestuneena.

- On tämä vaan niin vastuullista hommaa... tuntuu Ruupe miettivän.

- Hyvät hyssykät! Kuinka ihmeessä tämä lauma pärjäisikään ilman minua? tuumailee Ruupe ja asettuu viileään varjoon lepäilemään.

Pentuenergiaa tuplana

Täten kumoan luulon ja uskomuksen, että kaksi pentua leikkisi vain keskenään ja "pahanteko" jäisi vähemmälle kuin yhtä pentua elämän taipaleella luotsatessa.
No, eihän nyt vielä ole mitenkään kauheaa, jos muutama kirja luetaan kannesta kanteen kirjaimellisesti.
Mutta kun katkaisivat tv-antennin ja kahdet uudet sandaalit muotoiltiin beduunimalliksi ja sitten se tyyny, jonka olin hellämielisyyksissäni antanut nukkumispehmikkeeksi. No, selvisihän ainakin mitä siellä oli ollut sisällä. Miksi se sisältö sitten piti revittyä tyynyä raahaamalla levitellä ihan joka paikkaan?
Enhän nukkunut kuin tunnin nokoset, niin oli yllätys valmiina, kun silmänsä auki sai...
Miten niin eteisen matto olisi liian leveä muka? Oliko sitä nyt ihan pakko niin radikaalisti kaventaa?
Miksi en ikinä löydä kengistäni ainuttakaan pohjallista? Mikä vika kenkieni kantapäissä oli?
Onneksi on kesä, niin "ilmastoidut jalkineet" on ihan kelpo keksintö.
Nyt sitten loput kengät ovat kuitenkin varmuuden vuoksi pöydillä ja sinne pöydille on kerääntynyt kyllä aika lailla muutakin rompetta, kun en koskaan muista näitä hillviöitten askartelukiinnostuksia, niin sinne viime tipassa arkistoidaan "hellanlettas pentujen naskalihampaista pelastettuja "milloin mitäkin tarpeellista" kodin pientä irtaimistoa.

Hohhoijaa, koska tuo pentujen konkreettinen tutustumisinto kaikkeen laantuu?
Miksi ihmeessä ne aina kello 22.30 aloittavat hirveän takaa-ajo-metsästys riehunnan kimeine ajohaukkuineen?
Hyssyttele nyt näitä mamman pieniä "hillviömutaatioita" sitten hiljaiseksi, kun pienet viattomat ajavat rallia olkkari-eteinen-keittiö-parveke-makkari-akselilla...
Kohta ei enää yksikään naapuri meidän rapussa tervehdi meikäläistä koirineen.
Kummasti jo häipyvät oviensa taakse kun vain muutaman koiran kanssa tullaan portaikossa vastakkain.
Ihmettelenpä vaan, kuinka asukkaiden fiilinki muuttuu, kun luotsaan kerralla kaikki viisi luppakorvaa kierreportaita kolmanteen kerrokseen?

Hellyyttävät Hillviöt

Helteet toistaiseksi ohi

"Sadetta kaivataan!" huutaa luonto. Toivottavasti sataisi ensi yönä. Kuivuutta on nähty kylliksi. Vettä kaipaa luonto jo janoissaan.
Tänään ryhdistäydyin ja leikkasin rutikuivan kauhtuneen nurmikon. Kädet ristissä uskallan toivoa, että joku kastelisi sen yön aikana...

Melanie kompastuu.


Minä yritän saada kaikki kootuksi yhteispotrettiin, mutta eipä kovin nopeasti taidakaan onnistua, ei! - Mikä teitä vaivaa, koirat, hei?

Laumanjohtajalla pitää olla arvokas ilme ja hyvä ryhti, tuumailee Ruupe ruohikolla ja tarkastelee laumaansa.


Mindy Maeta on vaivannut valeraskaus kaikkine variaatioineen ja nisät ovat maitoa pullollaan. Mieliala alkaa kuitenkin kirkastua "mummulla" ja ilmestyipä hän pitkästä aikaa kuvattavaksikin.

Aika rientää ja pennut varttuu

Melanie ja Simone, 11 viikkoa jo mittarissa.

Simone ja Melanie painivat ja pitävät hauskaa.

Pelkkää löhöilyä helteessä

Suomen kesä on ihanaa aikaa, jos pitää auringosta, sateesta, tuulesta, ukkoskuuroista ja pienen pienistä pennuista.

Melaniella on aarre, jonka myös Simone haluaa.

Viiden koiran (cavalierien tietysti) kanssa ei aika tule pitkäksi. Ei ainakaan minulla ole ollut hetkeä, jolloin miettisi mitä ihmettä tekisi. Kyllä näitten veijareiden kanssa aina jotain keksii tai sitten ne keksivät minua ennen.

Kesä tuli kuitenkin ja helteet

Kaikki hehkuttavat helteestä ja nautinnollisista hetkistä auringossa. Eipä iltapäivälehdissäkään muusta intoilla kuin helteiden jatkumisesta.
Minä en kuulu helleintoilijoihin, päin vastoin. Hakeudun auringosta varjoon mahdollisimman pian, samoin tekevät nuo koiranikin. Nämä helteiset lämpötilat eivät ole meitä koirallisia varten.
Järven rannalla asustelijoille nämä säät ovat sitten ihan toinen juttu. Virkistävään veteen voi aina pulahtaa, jos tilanne käy liian tukalaksi. Samanlainen pelastus on saatavilla meren rannikolla oleilevillekin.
Ainoa pelon aihe veden äärellä asustaville on sitten sinilevä. Se kohta ilmestyy melkoisen varmasti kukkimaan rantavesiin.
Meillä lenkkeilyt kutistuvat päiväsaikaan minimiin ja vasta klo 22.00 jälkeen voi suunnitella sitten tallustelevan koirinensa jokusen kilometrin kylän ympäri.
Pieni sade öisin virkistäisi nyt kummasti luontoa.

Näin sopuisasti pienet neitokaiset jakavat petinsä keskenään. On niin turvallista nukkua kuin "lusikat".

Melanie pehmoinen

Kauniina päivänä Juhannuksen jälkeen

Melanie 9 viikkoa

Simone 9 viikkoa

Melanie noutaa