Viime aikoina olen pohdiskellut lähes päivittäin, kärsiikö koira valeraskaudestaan vai onko se sen elämään kuuluva ja puolivuosittain toistuva normaali ajanjakso?
Melanieta nyt katsoessani näen vain sen surkean surullisen katseen ja pakostakin herää ajatus: onko se sairas?
Ruoka maittaa, kyllä! Ei ripulia, vatsa toimii, ei juo liikaa...
Mutta sen sisäänpäin vetäytyvä olemus on täysin vastakohta aiemmin niin iloiselle ja veikeälle tyttöselle.
Vain muutama kuukausi aiemin Simone oli samassa tilassa.
Seuraako Titinen vartuttua silläkin samanlainen puolivuosittain toistuva olotila?
Kärsinkö minä vain tästä ja koirat elävät tyytyväisinä elämäänsä, kuten se on niille suotu ja on niille tarkoituksenmukaista?
Onko tämä nyt yksi esimerkki viime aikoina paljon esillä olleesta koirien inhimmillistämisongelmasta?
Ihmisen itsensä keksimä ongelma hänelle itselleen. Turhaa murhetta asiasta, joka kuuluu narttukoiran normaaliin elämään?
Hyväksyisin tilanteen täysin, jos olisin täysin varma, etten itse voi asialle mitään ja ennen kaikkea valeraskautta poteva ei tilastaan mitenkään kärsi...
Siis tässä kohtaa uroksien kanssa eläminen oli jotenkin rehvakkaampaa!
Mutta muuten taas tyttösten olemus ja ennen kaikkea niiden uskollisuus ja erityisesti kuuliaisuus viehättää urosten "pakko merkata vielä tuokin"- touhujen jälkeen enemmän.
Tämä koko asia taitaa ollakin verrattavissa ihmisten kauniimman sukupuolen elämään kuuluviin juttuihin!
Olisihan minun nyt tuo pitänyt oivaltaa!
Ihan vain meidän tyttöjen kesken...
