Sankarikoirista puhuttaessa tulee mieleen yleensä "Rin Tin Tin tai Lassie", valkokankaan kuuluisuuksien rotua ja kokoa muistuttavat yksilöt. Sankarin kun oletetaan myös näyttävän sankarilta.
Koskaan en ole kuullut cavalierirotuista koiraa mainittavan silloin, kun urotekoja tehnyttä ylistetään ja palkitaan.
Vuorokausirytmimme meidän nelihenkisessä laumassamme on kummasti keikahtanut nyt joulukuussa täysin päälaelleen. Päivät meillä nukutaan ja yöt hippuloidaan jalkeilla. Silloin on rauhallista lenkkeillä ulkona ja puuhailla sisätiloissa kaikenmoista "hys hys hiljaa" tekemisiä, ettei kerrostalomme yönsä kiltisti nukkuvat normaalit kunnon kansalaiset heräilisi kesken uniaan.
Niinpä varustauduimme kaikki neljä toppavaatteisiin, siis pentulaiset: Melanie ja Simone, kuten myös Ruupe ja minä.
Tarkoituksenamme oli suunnistaa kunnon pakkasyölenkille lauantain ja sunnuntain vastaisena yönä. Pakkasta olikin lähemmäs kymmenkunta astetta kello puoli kahden aikoihin aamuyöstä.
Meidän ulkoiluamme eivät pienet pakkaset häiritse, vaatetusta löytyy kovemmillekin keleille.
Mukavaa ja tervetullutta vaihtelua saatiin vihdoinkin tähän asti vallinneeseen kuraiseen ja ankean kosteaan märkyyteen.
Mahtavan kuulaassa joulukuun yössä oli lumipeitteen valaisemassa maisemassa ruhtinaallisen mukavaa lenkkeillä.
Melanie ja Simone kirmasivat maastokuvioiset toppatakit viuhuten toisiaan takaa ajaen.
Ruupe tyytyi johtajakoiran arvokkuuden säilyttäen merkkailemaan tiuhaan tahtiin laumansa alati laajenevaa reviiriä sinne aiemmin uskaltautuneiden tunkeilijoitten merkkausten päälle. Siinä oli työmaata yhdelle poikakoiralle riittämiin! Jokaiseen hävyttömän vierailijan herjaan oli aivan pakko kuittailla samalla mitalla.
Välillä Ruupe yltyi potkimaan lunta ympäriinsä ja murahteli isotellen vastaukseksi todella röyhkeisiin viesteihin. Näin toimien ehkä halusi korostaa reviirimerkkailunsa tärkeää ja suojelevaa merkitystä laumallensa.
Mukavasti ja täysin kommelluksitta sujui yöllinen ulkoilumme. Hengitys vain huurui pakkasilmassa.
Hämmästelin ja ihastelin omakotitalojen pihojen ja kerrostalojen parvekkeitten ja ikkunoitten toinen toistaan kauniimmissa väreissä kimmeltäviä ja tuikkivia jouluvalaistuksia.
Runsaan puolentoista tunnin lenkin tehtyämme palasimme metsän kautta oikaisten kotiamme kohti.
Vaikka lumi valaisikin maastoa aivan kiitettävästi, olen jo rutinoitunut otsalampun käyttäjä. Katuvalojen valaistuksessa pidän otsalampun valon poissa, mutta metsissä samoillessa se on tuiki tarpeellinen.
Koirien valjaiden heijastimet piirtyvät kaukaakin näköpiiriini lampun valon osuessa niihin. Se luo itselleni tilanteen hallittavuuden tunnetta, kun pystyn koko ajan pitämään koirani näköetäisyydellä.
Metsän kauneudesta ihastuneena ja tutussa metsikössä rutiininomaisesti tarpoessa jo kuumaa kaakaon nauttimista suunnitellen, en enää niin hanakasti seuraillut koirieni touhuja.
Siksipä en sen kummemmin reagoinut Ruupen varoittavaan ja ehkä uhkaavaan murinaan kotokuusemme juurella.
Vaikka kutsuin koiriani kytkettäväkseni, ne vain pikaisesti käväisivät luonani ja olivat salamannopeasti taas kaikki saman kerrostalomme päädynpuoleisessa metsikössä kasvavan korkean kuusen ympärillä.
Simone ja Melanie kiertelivät puhahdellen kuusta hiukan kauempaa ja tekivät epävarmoja koukkauksia kohti sen alustaa.
Koirieni käytös vaikutti todella oudolta ja säikähdin, olisiko siellä itsevarma vanha kollikissa puolustusasennossa selkä kaarella tai joku muu ehkä vahingoittunut metsänelävä.
Sainpa aika tiukkaan sävyyn komennettua koirat kytkettäväksi ja olin jo aikeissa suunnistaa kotiin, kun Ruupen käytös sai minut toisiin aatoksiin.
Ruupea jouduin oikein kovistamalla ojentamaan saadakseni sen vapaaehtoisesti liikkumaan poispäin murinan kohteesta.
Tilanne oli pakko tarkistaa! Ehkä siellä oli sitten jotain hälyttävämpää kuitenkin.
Olihan siellä, totta vieköön! En ollut uskoa silmiäni!
Ihminen makasi tummissa vaatteissa puun juurella. Näytti ainakin miespuoliselta.. Aikuinen. Sammunut? Sairas? Hengitti ainakin, sen havaitsin.
Ruupe ei pelkää muita kuin alkoholilta tuoksahtavia ihmisiä.
Se piirre on peruja aiemmasta kodista, mistä ostin Ruupen kahdenvuoden ikäisenä takaisin itselleni. Murinasta siis päättelin, että alkoholilla oli osuutensa tässä tapauksessa.
Ruupe ei muuten ihmisille murisisi.
Koirat osoittivat liikaa kiinnostusta tähän maassa makaavaan ihmispoloiseen, joten en pystynyt samanaikaisesti niitä remmeissä pidellen tekemään tarkempia tutkimuksia sammuneen matkalaisen terveydentilasta.
Toden totta en kyllä olisi uskaltanutkaan.
Kokemuksesta tiesin, että humalatilassa sammunut saattaa herätessään olla hyvinkin aggressiivinen ja enhän toki halunnut itse joutua auttajasta uhriksi.
Kännykkää minulla ei ollut mukana. Eipä tietenkään koskaan silloin, kun sitä todella tarvitsee.
Olin nyt onneksi vain 20 metrin päässä kotoa.
Sen verran olin huudellut ja kysellyt tältä maassa makaavalta saamatta minkäänlaista vastausta tai edes jonkinmoista elonmerkkiä, että kiire oli saada mahdollisimman pian apuvoimia. Kello oli tuolloin varttia yli kolme yöllä.
Siitä sitten asiat etenivätkin nopeaan tahtiin. Viidessä minuutissa oli paikalla poliisipartio.
He kiittelivät toimintaani ja tuumailivat, että alkoholia nauttineen nuoren miehen kohtaloksi olisi voinut koitua kiristyvä pakkanen.
Onneksi omin jaloin, tosin poliisien taluttamana, tämä nuori miehenalku sai sitten ilmaisen kyydin.
Minne?
Tälle sankarikoirakertomukselle sillä ei liene merkitystä.
Onneksi ei päättynyt lopullisesti tämän nuoren miehen tarina pakkasyönä jäiseen maahan suuren kuusen juurelle.
Olisiko liikaa todeta, että Ruupen ansiosta?
