Suru pyyhi silmistäin...

Marraskuu lähenee loppuaan ja maa on saanut valkoisen peitteen. Mielialakin nousee valoisuuden tultua synkkyyden ja harmauden tilalle.
Vaikeaa aikaa olemme kokeneet Ruupen lähdön jälkeen.
Aika ikään kuin seisahtui ja lakkasi merkitsemästä mitään.
Nyt vasta huomaan lokakuun menneen enkä oikeastaan muista siitä mitään.

Vasta nyt pystyin avaamaan blogini ja kurkkaamaan tänne. Kyyneleitä en taaskaan voinut estää. Muistot sen taas tekivät, mutta enää ei koskenut niin kovin. Ikävä tietysti on tallella...

Tästä jatkamme tyttöporukalla sitten kohti Joulua.
Toivottavasti saamme valkean joulun!

Surullistakin surullisempi syksy

Pieni matkaajamme, Ruputiti, poistui tänään keskuudestamme.

Ruupen elimistö ei koskaan enää toipunut suolitukoksen aiheuttamista rasituksista ja viime tipassa tehdystä suuresta leikkauksesta. Pahimmin oli vaurioitunut sydän ja päivä päivältä kävi Ruupen askel raskaammaksi ja väsymys hautasi sen reippaan ja iloisen olemuksen.
Aina välillä oli nähtävissä pientä piristymistä, jolloin rakas nalle sai kyytiä ja sitä kannettiin ylpeänä.
Mutta jos olen aivan rehellinen, Ruupe ei enää koskaan oikeasti ollut oma itsensä. Ei edes silloin kuin tonnikalapurkki tyhjeni ruokapöydältä.
Silloin tosin olisin voinut halata silkasta riemusta tuota veijaria ja antaa sille monen monta purkillista lisää, jos olisin sillä saanut voitettua sille edes vuoden tai pari tervettä elinaikaa....

Huokaus, jo se, etten saanut kirjoitettua yhteenvetoa Ruupen selviytymistarinasta, joka kuitenkin lopulta kääntyi tragediaksi, kertoo siitä, että valmistauduin alitajuisesti tähän vääjäämättömään lopputulokseen, vaikka en sitä ääneen lausunutkaan.

Kaiken kaikkiaan kulunut vuosi on ollut jotenkin kuin sumussa ja puolinaisesti elämistä.
Kesä oli mielestäni hirveä.
Kuulun siihen vähemmistöön, joka ei kestä hellettä.
Sitä hellettä sitten saimme todella. Ruupe oireili jo silloin. Nyt sen vasta tajuan.
Mutta kaikki voimani meni itseni hengissä selviämiseen, hengitys ja sydän vaivaisena, en silloin tarpeeksi jaksanut huomioida rakkaan kumppanini samoja oireita. Vaikkapa mitäpä se olisi auttanut?

Lenkkeilimme jo silloin vain öisin, jolloin sää oli meille edes hiukan armollinen.

On ironista kirjoittaa tänne, että oloni on jotenkin huojentunut. Poissa ovat hetket, jolloin kohtasin Ruupen surullisen ja anovan katseen: sen koiran anovan rukouksen.
Enkö osannut tai uskaltanut ajoissa sitä kohdata?
Eläinlääkäri oli hyvin sympaattinen ja totesi, ettei muuta palvelusta voi rakkaalle koiralleen enää sen auttamiseksi tehdä kuin vapauttaa se kärsimyksistään. Itseäni itkettää se, että pitkitinkö kuitenkin lopullista päätöstä liian kauan?

Lenkillä pitkästä aikaa trion kanssa.

En ole vielä saanut koottua ajatuksiani, jotta saisin tänne kirjoitettua Ruupen selviytymistragedian. Kyllä sen vielä kirjoitan.
Ruupe on nyt toipunut sen verran mukavasti leikkauksesta, että olimme jo tunnin lenkillä. Kamerakin sattui nyt olemaan mukana, tässä muutamia otoksiani.

Simone poseeraa

Ruupe ottaa rennosti lenkillä

Melanie tarkkana paikallamakuussa..

Helteet ohi onneksi

Elokuu ehti jo yli puolen välin, kun lämpömittari alkoi näyttää edes hiukan siedettävämpiä lukemia.
Kesä on nyt sitten melkein ohi.
Meille tuo mennyt ajanjakso ei ollut kovin antoisa.
Ensin sairastelin minä. Paahtava helle kun ei suosi keuhkosairaudesta kärsiviä ja lisänä siihen vielä kun otetaan särpimeksi sydämen vajaatoiminta, niin alkoi olla melkoista rimpuilua tämä meikäläisen maallinen vaellus.
Kun sitten ehdin elokuuhun päästyäni huokaista helpotuksesta vuosisadan hellelukemista hengissä selviämisestä, söi meidän "ikinuori", kohta 9 vuotias Ruupe, sloggipöksyni.
Tästä luvattomasta syömistapahtumasta syntyi sitten toista viikkoa kestänyt hengissäpysymiskamppailu, joka oli koitua pienen cavalierpoikamme ennenaikaiseksi matkaksi sateenkaarelle.

Kerron seuraavassa blogin avauksessa kokonaisuudessaan tämän sangen traagisen Ruupen henkiinjäämistaistelu- episodin.
Onneksi tällä tositarinalla on kuitenkin kaikkien meidän kädet ja käpälät ristissä toivoma loppu.

Heinäkuun helteessä

Nyt saisivat nämä paahteiset hellepäivät siirtyä jo menneisyyteen.
Kuinka kaipaankaan kesäisiä sateita ja niiden tuomaa raikkautta!
Onko nyt vain niin, etten osaa koskaan olla tyytyväinen jo olevaan?
No, itse en koskaan ole ollutkaan mikään auringon palvoja, päin vastoin.
Olen yöihminen. Olipa sitten kesä tai talvi, yleensä vasta iltapäivisin alan piristyä ja yötä kohden mentäessä olen jo valmiina toteuttamaan siihen mennessä syntyneitä suunnitelmiani.
Kerrostalo asukkaineen vain asettaa rajat!
Siispä suunnitelmat ovat ulkoilua, kirjoittelua ja kaikkea sellaista puuhastelua, josta ei aiheudu meteliä.
Omakotitalo taitaisi sopia paremmin tällaiselle yöeläjälle!

Viikko vierähti mukavissa merkeissä maaseudulla koirakatrasta luotsatessa.
Erityisesti viikolla oli suuri merkitys Simonen ja Melanien sosiaalistamiselle koirakavereihin. Turha ujostelu ja pelko katosi siellä cavalierien ja kingcallekavereitten keskuudessa hääriessä.

Ruupe oli ainoa joka selvästi oli vaivaantunut pomon paikkansa menetyksestä tuossa 12 päisessä laumaharmoniassa.
Huomasin sen erityisesti kotiin palattuamme, kun Ruupen silmiin palasi entinen tuttu pilke ja olemukseen terhakkuus ja ilkikurisuus.
Käväisipä "vanha kunnon salavaras" melkein heti kotiuduttuamme ruokapöydällä tsekkailemassa mahdollisia sieppauksen kohteita jopa!

Nyt sitten palailemme rauhalliseen tahtiin takaisin kotirutiineihimme.
Helle vain on tällaiselle viileään ihastuneellle aikamoinen rasite. Koiranikin ovat samaa mieltä kanssani, helteet piisaavat meille jo, kiitos vaan!

Heippa rakkaat cavalierit ja kingcallet, tulossa ollaan!

Tänään alkaa 7 päivän mielenkiintoinen koetos 5 cavalierin ja 3 kingcalleprinsessan kotihengettärenä. Mukana vielä joukkoon liittyvät omat cavalierini, Ruupe, Simone ja Melanie.
Hmmm... katsotaanpa tilanne uudelleen, kunhan pääsen perille.

Kotihengettärenä 16 koiran ja yhden ragdollin reviirillä

Joskus tulee huomanneeksi, kuinka heppoisin eväin tulee luvattua asioita, joista suoriutuminen vaatii melkoisen määrän aivojumppaa ja perehtyneisyyttä erilaisten karvaisten sielunelämään.
Haasteelliset tehtävät ovat kyllä aina kiehtoneet minua.

Niinpä nyt sitten oleilen 16 koiruuden ja yhden kissan muodostaman yhteisön keskellä. Omat kolme cavalieriani sisällytin kyllä tuohon koiramäärään.
Hoito-ohjeet käsittävät 4 kpl A4 arkkia. Niitä on tullut silmäiltyä melkoisen tiuhaan tahtiin.

Kesäkuu korkattu!

Prinsessamme nojatuolimatkalla kesäkuuhun.

Kevät on siis virallisesti ohi.
Nyt vain pysyvästi kesähynttyyt päälle ja nauttimaan kesästä? Hyvä ajatuksena, mutta käytännön toteutus tuotti sitten kunnon kesäflunssan.
Sitä on nyt paranneltu mustaviinimarjamehun ja levon saattelemana. Koirat tietysti myötäeläen, kuinkas muuten? Kun ei lenkkikaveria ole niille muitakaan, niin on tyytyminen emännän seurana vuoteessa lojumiseen.

Mukavaa Vappua!

Vappu päivänä nautimme kohtalaisen aurinkoisesta, mutta melkoisen tuulisesta ja koleasta kevätsäästä. Se ei kuitenkaan karvaista kööriämme haitannut!

Ruupe ja Simone poseeraavat totisena ja tarkkana.

Melanien intensiivistä jälkityöskentelyä: "Tästä se lintu taapersi aivan varmasti!" taitaa Melanie pohdiskella...

Täältä lennähtää paikalle meidän Simppa!

Kohta hiirenkorvat tupsahtaa lehtipuihin

Mikä lie kevätväsymys on iskeytynyt olemukseeni, kun mitään ei oikein saa aikaiseksi, mikään ei oikein huvitakaan ja tekemättömät askareet stressaavat.
Prinsessat täyttivät vuoden viime viikolla, enkä saamattomuuttani saanut edes sitä tietoa ajallaan kirjoitettua blogiini, synttärikuvista nyt puhumattakaan.
Rokotusaika on kuitenkin sentään varattu huomiseksi.

Kevät on vihdoin saapunut

Kesästä viis, kevättä on nyt rinnassa! tuumailee Ruupertti mietteliäänä.

Pääsiäisenä

Animoituna toivotuksen voi katsoa
tästä

Kevättä odottelemme malttamattomina

Nyt on viimeinen hetki herätä talviunesta ja huomata kevään kolkuttelevan räystäitä ja lintujen saapuneen etelästä.
Saapuneet linnut ovat ainakin nämä cavalierityttöset kyllä huomanneet!
Asialle tätyy lähiaikoina äkkiä tehdä jotain tai kohta Kirkkonummella kirmaa holtittomasti vaaroja (autoja ja pyöräilijöitä) uhmaten kaksi luppakorvaa taivaalle tähyten, siivekkäitä himoten!
Victoria Stilwellille hommia tarjolla, hohoi!

Luvattoman paljon lunta!

Alla koko triomme lenkillä talvipalttoissaan.

Kylmin ja lumisin helmikuu aikoihin! No, eipä onneksi tarvitse itse tehdä lumitöitä kerrostaloasukkina, huoh!
Melkein sääliksi käy näillä lumilla omakotitalossa asustelevia, etenkin jos käsivoimin kolattavaa on vielä ylen määrin.
Onneksi omakotitalossa asuessani kanssani asusteli miestyövoimaa, siis edesmennyt avomieheni. Hänen kontollaan oli onneksi lumityöt.
Arktisten rekikoirien omistajina ennemminkin toivoimme lunta, aivan rekiajeluiden ja niitä rakastavien koiriemme nautinnon vuoksi.
No, enpä valittele pakkasen purevuutta, kyllä sen loskakelejä paremmin kestää.

Ruupea ei pahemmin pakkaset haittaa. Sopiva vaatetus vain päälle ja tuiskuun!

Videoita ja muistoja

On mukavaa kunnon lumikinosten keskellä tarpomisen jälkeen vaipua vällyjen sisään mukavaan asentoon nojatuoliin koirien kera kuuman juoman kanssa ja rentoutua vaikkapa katselemalla menneen vuoden aikana otettuja koiravideoita.


Cavalier Energiaa
Vauhdissa mukana Ruupe, Mindy Mae, Muru, Simone ja Melanie. Minä yritän pitää laumaa kasassa.


Videon on kuvannut hyvä ystäväni Hannele.

Vuosi on vaihtunut

Kirpeässä pakkasessa ja sangen lumisissa maisemissa vaihtui vuosi uudeksi.
On taas uusien toiveiden ja niiden toteutumisten suunnittelun aika jälleen alkanut.
Mennyt vuosi oli surullinen koirieni menetysten vuoksi, mutta myös onnen hetkiä pentujen syntymän myötä saimme kokea.


Viime vuotta katsastaessa voin todeta, että laumaamme tuli kaksi uutta ihastuttavaa cavaliertyttöä, Simone ja Melanie.
Ruupe sai kun saikin haikailemansa haaremin! Tosin pienin menetyksin, (kastraatio!) mutta Ruupen tahtia ei tuommoiset pienet nimelliset operoinnit haittaa!
Urosmaisuus kun onkin korvienvälissä!
Sitä korvienväliähän meidän koirien Kingiltä kyllä löytyy!
Tuollaiset urokset ovat harvinaisia,(onneksi!) tuumailenpa minäkin tässä, luullen jo kaiken ihmeen nähneeni...
Pentuja tuo Ruupe ei sentään saane aikaiseksi, eihän?
Sitten päästään kyllä Guinnessin ennätysten kirjaan, jos niin käy.
Saanee silloin myös eräs tunnettu cavaliereläinlääkäri varmastikin kuulla tekemästään kastraatiosta, etenkin sen seurauksista, hih.
Näissä tunnelmissa voidaan hyvin jatkaa alkanutta vuotta 2010!

Joulun aikaan

Tästä näet kuvan animoituna.

Tästä pääsee katsomaan kuvaa suurempana animoituine lumisateineen.

Pieni sankarikoira

Sankarikoirista puhuttaessa tulee mieleen yleensä "Rin Tin Tin tai Lassie", valkokankaan kuuluisuuksien rotua ja kokoa muistuttavat yksilöt. Sankarin kun oletetaan myös näyttävän sankarilta.
Koskaan en ole kuullut cavalierirotuista koiraa mainittavan silloin, kun urotekoja tehnyttä ylistetään ja palkitaan.

Vuorokausirytmimme meidän nelihenkisessä laumassamme on kummasti keikahtanut nyt joulukuussa täysin päälaelleen. Päivät meillä nukutaan ja yöt hippuloidaan jalkeilla. Silloin on rauhallista lenkkeillä ulkona ja puuhailla sisätiloissa kaikenmoista "hys hys hiljaa" tekemisiä, ettei kerrostalomme yönsä kiltisti nukkuvat normaalit kunnon kansalaiset heräilisi kesken uniaan.

Niinpä varustauduimme kaikki neljä toppavaatteisiin, siis pentulaiset: Melanie ja Simone, kuten myös Ruupe ja minä.
Tarkoituksenamme oli suunnistaa kunnon pakkasyölenkille lauantain ja sunnuntain vastaisena yönä. Pakkasta olikin lähemmäs kymmenkunta astetta kello puoli kahden aikoihin aamuyöstä.
Meidän ulkoiluamme eivät pienet pakkaset häiritse, vaatetusta löytyy kovemmillekin keleille.
Mukavaa ja tervetullutta vaihtelua saatiin vihdoinkin tähän asti vallinneeseen kuraiseen ja ankean kosteaan märkyyteen.
Mahtavan kuulaassa joulukuun yössä oli lumipeitteen valaisemassa maisemassa ruhtinaallisen mukavaa lenkkeillä.
Melanie ja Simone kirmasivat maastokuvioiset toppatakit viuhuten toisiaan takaa ajaen.
Ruupe tyytyi johtajakoiran arvokkuuden säilyttäen merkkailemaan tiuhaan tahtiin laumansa alati laajenevaa reviiriä sinne aiemmin uskaltautuneiden tunkeilijoitten merkkausten päälle. Siinä oli työmaata yhdelle poikakoiralle riittämiin! Jokaiseen hävyttömän vierailijan herjaan oli aivan pakko kuittailla samalla mitalla.
Välillä Ruupe yltyi potkimaan lunta ympäriinsä ja murahteli isotellen vastaukseksi todella röyhkeisiin viesteihin. Näin toimien ehkä halusi korostaa reviirimerkkailunsa tärkeää ja suojelevaa merkitystä laumallensa.
Mukavasti ja täysin kommelluksitta sujui yöllinen ulkoilumme. Hengitys vain huurui pakkasilmassa.
Hämmästelin ja ihastelin omakotitalojen pihojen ja kerrostalojen parvekkeitten ja ikkunoitten toinen toistaan kauniimmissa väreissä kimmeltäviä ja tuikkivia jouluvalaistuksia.
Runsaan puolentoista tunnin lenkin tehtyämme palasimme metsän kautta oikaisten kotiamme kohti.

Vaikka lumi valaisikin maastoa aivan kiitettävästi, olen jo rutinoitunut otsalampun käyttäjä. Katuvalojen valaistuksessa pidän otsalampun valon poissa, mutta metsissä samoillessa se on tuiki tarpeellinen.
Koirien valjaiden heijastimet piirtyvät kaukaakin näköpiiriini lampun valon osuessa niihin. Se luo itselleni tilanteen hallittavuuden tunnetta, kun pystyn koko ajan pitämään koirani näköetäisyydellä.

Metsän kauneudesta ihastuneena ja tutussa metsikössä rutiininomaisesti tarpoessa jo kuumaa kaakaon nauttimista suunnitellen, en enää niin hanakasti seuraillut koirieni touhuja.

Siksipä en sen kummemmin reagoinut Ruupen varoittavaan ja ehkä uhkaavaan murinaan kotokuusemme juurella.
Vaikka kutsuin koiriani kytkettäväkseni, ne vain pikaisesti käväisivät luonani ja olivat salamannopeasti taas kaikki saman kerrostalomme päädynpuoleisessa metsikössä kasvavan korkean kuusen ympärillä.
Simone ja Melanie kiertelivät puhahdellen kuusta hiukan kauempaa ja tekivät epävarmoja koukkauksia kohti sen alustaa.
Koirieni käytös vaikutti todella oudolta ja säikähdin, olisiko siellä itsevarma vanha kollikissa puolustusasennossa selkä kaarella tai joku muu ehkä vahingoittunut metsänelävä.
Sainpa aika tiukkaan sävyyn komennettua koirat kytkettäväksi ja olin jo aikeissa suunnistaa kotiin, kun Ruupen käytös sai minut toisiin aatoksiin.
Ruupea jouduin oikein kovistamalla ojentamaan saadakseni sen vapaaehtoisesti liikkumaan poispäin murinan kohteesta.
Tilanne oli pakko tarkistaa! Ehkä siellä oli sitten jotain hälyttävämpää kuitenkin.
Olihan siellä, totta vieköön! En ollut uskoa silmiäni!
Ihminen makasi tummissa vaatteissa puun juurella. Näytti ainakin miespuoliselta.. Aikuinen. Sammunut? Sairas? Hengitti ainakin, sen havaitsin.

Ruupe ei pelkää muita kuin alkoholilta tuoksahtavia ihmisiä.
Se piirre on peruja aiemmasta kodista, mistä ostin Ruupen kahdenvuoden ikäisenä takaisin itselleni. Murinasta siis päättelin, että alkoholilla oli osuutensa tässä tapauksessa.
Ruupe ei muuten ihmisille murisisi.

Koirat osoittivat liikaa kiinnostusta tähän maassa makaavaan ihmispoloiseen, joten en pystynyt samanaikaisesti niitä remmeissä pidellen tekemään tarkempia tutkimuksia sammuneen matkalaisen terveydentilasta.
Toden totta en kyllä olisi uskaltanutkaan.
Kokemuksesta tiesin, että humalatilassa sammunut saattaa herätessään olla hyvinkin aggressiivinen ja enhän toki halunnut itse joutua auttajasta uhriksi.
Kännykkää minulla ei ollut mukana. Eipä tietenkään koskaan silloin, kun sitä todella tarvitsee.
Olin nyt onneksi vain 20 metrin päässä kotoa.
Sen verran olin huudellut ja kysellyt tältä maassa makaavalta saamatta minkäänlaista vastausta tai edes jonkinmoista elonmerkkiä, että kiire oli saada mahdollisimman pian apuvoimia. Kello oli tuolloin varttia yli kolme yöllä.

Siitä sitten asiat etenivätkin nopeaan tahtiin. Viidessä minuutissa oli paikalla poliisipartio.
He kiittelivät toimintaani ja tuumailivat, että alkoholia nauttineen nuoren miehen kohtaloksi olisi voinut koitua kiristyvä pakkanen.
Onneksi omin jaloin, tosin poliisien taluttamana, tämä nuori miehenalku sai sitten ilmaisen kyydin.
Minne?
Tälle sankarikoirakertomukselle sillä ei liene merkitystä.
Onneksi ei päättynyt lopullisesti tämän nuoren miehen tarina pakkasyönä jäiseen maahan suuren kuusen juurelle.

Olisiko liikaa todeta, että Ruupen ansiosta?

Jouluista odotusta

Kummallista, juuri kun alkaa sopeutua jatkuvaan pimeyteen, märkään ja mustaan maahan, niin eikös ala päivät pidentyä ja valoisaa aikaa alkaa olla päivä päivältä kauemmin, hassua. Tuntuu, että koskaan ei ole tarpeeksi hyvää meille sopeutumattomille hitaille, kuten minä.

Nyt sitten vihdoin viime yönä paha aavistukseni toteutui: Simone onnistui lopultakin saamaan päätökseen silmälasieni uudelleen muotoilun. Tähän mennessä olen päässyt kriittisellä hetkellä puuttumaan ahkeraan designuurastukseen ja pelastanut mitä jäljellä on.
Viime yö oli sitten kohtalokas, niin minulle, silmälaseilleni kuin myös rahatilanteellenikin.
Köyhä oon ja köyhäks taidan jäädä, mikäli se Simonesta kiinni on. Puolisokeakin olen ilman laseja.
Joku optikkoliike voisi maksaa rojaltteja pienelle silmälasituholaiselleni, elleipä aivan haluaisi tutustua häneen ja hänen muotoiluharrastuksensa syntyjuuriin!
Voisimme kehitellä optikkojen kanssa aivan uuden lajikkeen, joka soveltuisi erityisesti silmälaseja hyödyntäville käyttäjille lemmikiksi.
Sponsoreina tietysti kaikki silmälaseja myyvät tahot.
Taidanpa äkkirikastua! Ainakin, jos mielikuvituksella rahaa saisi aikaan, hih!

No, onneksi en ollut heittänyt pois edellisiä lasejani. Mieli kyllä silloin teki, kun sain uudet lasit. Vanhat Simone jo ehti muotoilla tyyliin: "Eiks vähäsen satu korvien taakse, eiks vaan ja päätä särkee..."
Juu, semmoiset teräspiikit ovat sankojen päät, toden totta. Eivät heti ainakaan päästä irtoa, niin syvään piikit sankojen päissä uppoavat kalloni sisään.
Ainakin huomaa, jos lasit ovat poissa päästä. On niin helpottunut sumea olo ilman niitä. Simonelle kiitokset vaan, minun vika.
Miksi nukuin lasit päässä.
Helppo ne on siitä kaapata ja oli Neiti piilottanut ne patjan ja seinän väliin, etten aivan aamutuimaan alkaisi valittamaan.
Sapuskan jälkeen vasta, taisi Simone tuumia.
Jos uskoisin Joulupukkiin, niin tietäisin ainakin mitä toivoa joululahjaksi!
Mutta kiltti en ole tainnut olla, en ainakaan NIIIIIN kiltti.
Vaikka en Simonelle sanonut mitään, kun löysin ne lasit. Kahden tunnin etsinnän jälkeen. Toiset kaksi tuntia meni vanhojen silmälasien etsintään.
Mitä siinä sitten enää koiranpennun kanssa jutustelemaan.
Itsellä on niin paljon muistettavia asioita. Viime aikoina on alkanut tavaroita ihmeellisesti katoamaan, eikä niitä löydy kuin tuntien etsinnän jälkeen.
Tarttis tehdä varmaan jotain asialle. Jos muistan.

Marraskuun viimeisenä päivänä

Olipa vähällä jäädä marraskuu täysin huomiotta. Nyt sitten viimeiset vilkaisut taaksepäin marraskuuhun.


Ensimmäiseksi tulee mieleen, ettei tässä kuussa ainakaan ulkoilijoita hemmoteltu auringon paisteella eikä paljon muullakaan. Harmautta ja sadetta on ollut riittämiin, päivästä toiseen.
Kiitokset led-otsalamppujen keksijöille!
Keksintö on mahdollistanut lenkit koirien kanssa mihin vuorokauden aikaan tahansa! Nythän on meillä kasvettu jo aikuisten koirien mittoihin ja lenkkiä on pidennettävä päivä päivältä.
Yllätyksenä alkoi Melaniella ensimmäinen kiima-aika viime viikolla. Niin aika rientää!
Simone kehittyy hitaammin ja varmaan joulun korvilla juhlitaan Simonen siirtymistä teinien joukkoon. Toisaalta ei varmasti jää huomaamatta, Ruupe kyllä kertoo...
Lunta odotellessa on huomenna joulukuun alkaessa mukava sytytellä joulun valoja pimeyttä kirkastamaan.

Marraskuun lopuksi vielä pikkuprinsessojen viimeisimmät 7 kk :n poseeraukset.


Melanie

Simone