Ruupe sairastaa

Voi kurjuuksien kurjuus!
Vielä sunnuntaina kaikki oli kunnossa cavalierieni kohdalla.
Teimme parin tunnin samoilulenkin lumisilla pelloilla. Aurinkokin pilkahteli ja sää oli keväisen leuto.
Tuo virallisesti oma parivaljakkoni metsästeli harmikseni koko lenkin ajan myyriä!
Ruupe ja Mindy Mae tekivät todellista yhteistyötä: toinen tömisytti lunta myyrähyppelyillään ja toinen kaivoi kuin vimmattu esiin säikähtäneitä myyräpoloja.
Välillä koltiaiset vaihtoivat tehtäviä keskenään.
Sitten kuin yhteisestä sopimuksesta molemmat äkisti kaivautuivat kuin torpedot kohtisuoraan maan uumeniin. Onneksi lunta oli paksulti ja saalis taisi jäädä melko olemattomaksi.

Hauskaa tuntui olevan, ainakin tuolla saalistavalla kaksikolla.

Prinsessa Mujunen tyytyi pysyttelemään laumanjohtajan (minun siis) läheisyydessä. Tämä oli sikäli hyvä, niin pystyin samalla valvomaan mahdollisia väsymisen merkkejä kantavana olevasta pyöreähkö massuisesta Mujusesta.
Eipä väsynyt neito reissussa.

Nälkä kyllä oli kaikilla hirmuinen kotiin saavuttuamme.

Sitten iltaa kohti kotona loikoillessa, ruhtinaallisesti ensin ruokaa nautittuamme, kipeytyivät Ruupen takajalat tai lonkat.
Hyppääminen sänkyyn sujui todella huonosti ja autoinkin useamman kerran sitä nousemaan sohvalle tai nojatuoliin.

Aamuinen ulkoilu maanantaina sujui aika vaivalloisesti Ruupelta.
Portaat kolmanteen kerrokseen olikin hidasta nousua askel askeleelta.
Ei todella lainkaan Ruupemaista käyttäytymistä.

Maanantai vietetiin sitten täysin leväten.
Tiistaiaamu oli lähes maanantain toisinto.
Kipu Ruupen takaraajoissa oli sitkeästi tallella.
Tänään tiistaina menemme sitten Ruupen kanssa eläinlääkärin juttusille.
Ehkä saamme selvitystä ja hoitoa tuohon Ruupen takapään ongelmaan.
Toivottavasti.

Kevään odotus villitsee laumaamme

Kummallista kuinka luonnon herääminen ja ilouutisten samanaikainen kuuleminen antaa uutta puhtia ja laittaa energialataukset sykkimään vielä meikäläisen yli 60-vuotiaankin rinnassa!
Ilouutisemme on tietenkin Muru Prinsessan toivottu ja nyt virallisesti eläinlääkärin ultraäänitutkimuksella toteama raskauden tila.
Murusen massussa siis muhii alkava elämä!

Kuinka uskomattoman hellyyttävää!

Voisinko kuvitella mitään ihanampaa kevään merkkiä kuin pienen cavalierineitosen kasvava pömppömassu?
- En voisi.
Entäpä voisinko kuivitella mitään ihanampaa ilmestystä kesän alkuun kuin suloiset tuhisevat pienet koiranpennuliinit?
- Voisin.
- No mitä sitten?
- Suloiset tuhisevat vaaveilta tuoksuvat cavalierpennuliinit!

Voisinko tämän onnellisempaa kevään 2009 odottelua enää kuvitellakaan?

- Olemme Murun kanssa varmaan yhtä mieltä:
- Tämä on meidän kumpaisenkin onnen täyttymys!

Kohti kevättä mennään

Varma kevään merkki on lumen lisääntyminen!
Sehän vie vanhat lumet mennessään. Pääsiäistä odotellessa päivät kuluvat kuin itsestään. Sittenhän ollaankin jo huhtikuussa ja kevät on jo vauhdilla menneillään.

Näitä pohtiessa koiramäärä on poikkeuksellisesti lisääntynyt viiteen!
Cavaliertrioamme tuli ilahduttamaan tai harmistuttamaan kaksi pomeranian poikaa: "AP", 10 vee ja "Rasse", 4 vee.

Kuvia ja auringonpaistetta odotellessa, toivokaamme, että ehkä huomenna saisimme yhteispotretin aikaiseksi viisikostamme.

Kevät alkaa tänään virallisesti, 1.päivä huhtikuuta

Odotettu vuodenaika on taas alkamassa. Olen oikeasti "kevätihminen". Valitettavasti tuo ihana vuodenaika on vaan niin lyhyt? Juuri kun alkaa tottua elämän heräämiseen, huomaa sen jo kääntyneen kesäksi. Kesä taas enteilee jo syksyn alkamista, masentavaa!
Toisaalta syksyllä poimitaan kevään ja kesän satoa. Se hiukan suuntaa ajatuksia kuolevasta vuodenajasta muualle.

Mutta nyt on otettava kunnolla irti kaikki tästä keväästä.
Kannattaisiko alkaa kevät siivoamalla asuintila? Vai pesemällä pyykit? Komeroita ehtii kyllä järjestellä kurjien kelien säällä.
On se kumma, kun keväällä kaikki kohteet täällä kotona näyttää auringonvalossa siivoamista kaipaavilta? En varmaan ole ainoa joka tupsuttelee pölyjä sieltä sun täältä talven jäljiltä.

Matot kaipaavat jo kesäistä pesua, kukat huutavat mullan vaihtoa.
Koirien turkit näyttävät aika kauhtuneilta talven jäljiltä. Pesurumpa on keväällä täydessä vauhdissa lenkkien jälkeen. Onneksi kura-asuissa on mistä valita.
Kumisaappaat tulevat tutuiksi taas kevään aikana.

Onpa mielenkiintoista seurata kuinka nopeasti ensimmäiset leskenlehdet ilmestyvät tänä vuonna. Viime vuonna bongasin niitä jo helmikuussa.

Runebergin päivänä

Luonnon lumoa helmikuussa

Aivan kuin enkelit olisivat muuntaneet luonnon yön aikana uskomattomaan kauneuteen. Hämmästykseni ja ihastukseni oli niin hätkähdyttävä, että yritin saada tuosta taianomaisesta satumaan lumosta ainakin osan mukaani.

From Koiruudet

From Koiruudet

From Koiruudet

Helmikuu alkoi aurinkoisen lumisissa merkeissä

5.2 Runebergin päivänä juhlimme kahden cavalierin syntymäpäiviä!
Ruupe (Runeberg) täyttää silloin 7 vuotta ja juhlii myös samalla virallista nimipäiväänsä.
Mindy Mae täytti 4 vuotta 30.1. Yhdistämme kahdet juhlat samaan pakettiin.
Muru neiti haikailee hänkin lahjaa ja saa varmastikin osansa tarjoilusta, tottakai.



Ruupe ja Muru tänään keväisillä hangilla



Mindy Mae poseeraa tänään auringon laskussa

Alla Mindy Mae "myyrästää" Muru-tyttären katsellessa polulla.

Tammikuun turinat

Tärkein tapahtuma tammikuussa oli 7.päivä.
Meidän nuorimmainen Muru, täytti 2-vuotta.



Onnittelut Mulumululle!

---

Vuosikin sitten vaihtui, meillä tosin surullisin ja kaipaavin mielin, Ville-Veikon yllättävän poislähdön takia 7.12.

Ajatukset harhailivat koko joulukuun ja blogia en pystynyt kirjoittelemaan oikeastaan ollenkaan.


Joulu meni sikäli mukavasti, että vietimme todella perinteisen joulun. Kuusikin oli koristettu, joulukinkkua ja laatikoita, lohta ja lipeäkalaa...
Kynttilöitä ja tuikkuja.
Joulun tuoksua ja hyvää mieltä.
Isäni oli luonani 7 päivän ajan joulun aatonaatosta uudenvuoden aatonaattoon.
Hän tapansa mukaan lellutteli cavalierejani, erityisesti Ruputitia...
Nämähän eivät ylimääräisistä rapsutuksista kieltäytyneet, päinvastoin!
Välillä tuntui, ettei minulla ole yhtään omaa koiraa, kun kaikki istuivat samalla sohvalla isäni kanssa...

Ilmakin oli mukavan jouluinen, valkoinen maa ja pakkastakin!

Vuoden otimme vastaan kaikki (minä ja kolme koiraa) samassa sängyssä loikoillen ja paukkeita kuunnellen.

Kukaan muu ei säikkynyt, paitsi minä, joka inhoan raketteja!!!



Tammikuu näytti alukuun lupaavalta kireine pakkasineen, mutta juuri nyt sää ei oikein houkuttele.
Mutta kunnon varusteet päälle ja menoksi, mehän emme anna sään lannistaa: urhoolliset ja karaistuneet cavalierini uhmaavat säätä kuin säätä.

---

Joulun odotusta

---

Uskomaton huijaus

Joulukuun paras tapahtuma ja asian oikeaan arviointiin päätymiseni on ehdottomasti kertomisen arvoinen.

Varsinainen lähes 2 vuotta jatkunut huijaus!

Olen toista vuotta jo toitottanut kaikille ystävilleni ja tuttavilleni, että meidän älykkömme, Runeberg alias Ruupe on todistettavsti täysin kuuro.

Voi voi, reppanaa, turha sille on puhua tai antaa komentoja, eihän se kuitenkaan mitään kuule.
Samalla olen läpsäyttänyt kämmennet voimakkaasti yhteen sen pään yläpuolella takaapäin, vahvistaakseni vierailulla oleville toteamustani: Ei minkäänmoista reaktiota. On se vaan uskottava.
Nimeltä kutsuttaessa ei mitään reagointia, kuuro mikä kuuro.
No, voiko kuuro koira tulla yhtäkkiä kuulevaksi?

Enpä usko.

Erään lähipiirissäni sattuneen tapauksen myötä ja myös monesta muustakin syystä jouduin tarkentamaan johtajan asemaani tässä "hullrumhei-laumassani":

Kuka tätä porukkaa oikein johtaa ja miten? Eletäänkö täällä kuin kanit kalmistossa?

Niinpä. Meillä elellään pääasiassa yöaikaan. Hiljaisuutta on valitettavasti noudatettava tai tulee muutto ulkoilmaelämään.

Kuinka sitten sattuikin seuraavanlainen tapaus?

Kurakelillä lenkkeiltyämme runsaat 2 tuntia ja palattuamme kotiin pesulle, kello näyttikin jo 4.30 aamulla.

Päästin pestyn ja kuivatun koiran valmistuttuaan vuorollaan kylppäristä muualle asuntoon, ihan kylpyhuoneen tilanahtauden takia.
Enhän sitten muistanut, että broilerinsiivet olivat sulamassa koiria varten keittiön työtasolla.
Mutta Mindy Mae kyllä muisti!
Äänekkäästi sen havainnon toi julkikin!
Juoksi metelistä päätellen edestakaisin kylppärin ovelta keittiöön, edes takaisin ja monen monituista kertaa liikaa minun mittapuuni mukaan! Naapureista nyt puhumattakaan, kerrostalossa yöaikaan..
Karmeaa räksytystä pitäen, minua luultavasti "hoputtaen"..hmmm!!

En ollut kovin ystävällinen rynnätessäni vaientamaan tuota hirviöriiviökoiraa, en varmaankaan.
Sain onneksi hänen armollisuutensa "lennosta" kiinni ja ravistelin "hiukan". Seurauksella, että jouduin samalla pohtimaan, koska tämän ärisevän ja todella raivoisasti murisevan koiran voi laskea alas? Minulleko se murisee? Tietenkin, en näe muitakaan kohteita?
Tuntui siltä, ettei tämä raivotar aijokaan hevillä hiljentyä, päinvastoin!


Ratkaisin "pienen ongelmani" paiskaamalla raivottaren sänkyyni, siis patjalle, joka ei satu heitettävään.
Olin niin yllättynyt kurinpalautuksen saamasta käänteestä, että pystyin ajattelemaan hämmästyttävän kirkasotsaisesti: Enhän nyt pientä raivotarta halua sentään vahingoittaa, pehmeä patja sen olla pitää...

Siihen jäi "pikkuhillviö" selälleen suu tiukkana viivana ja itse puuskutin takaisin kylppäriin jatkamaan vielä yhden kuramaakarin keskeytynyttä pesua.

Yllätyksekseni pesusouvista selvittyäni, raivokas prinsessani oli aivan samassa asennossa, mihin sen olin jättänytkin. Suu ei sentään ollut enää niin mutturassa.

No, meillä ei olla pitkävihaisia, eihän siinä olisi mitään järkeä.
Siispä kutsuin porukan keittiöön ja ajattelin jakaa sitten ne broiskun siivekkeet kaikille.
Mutta en ihan helpolla, ne pitää tästä lähtien ansaita!
Siispä jokaiselle vuorotellen pientä sulkeista.
Päätin aloittaa häirikkötapauksestani.
"Istu, maahan, istu, maahan"... Tietysti joka osuuden jälkeen suullinen kehuminen: Hyvä!
Mutta ei käsimerkkejä, ei keholla ohjaamista, vain pelkät komennot. Hienostihan tuo meni. Bravo! Minulla onkin ihan hyvä koirulainen.

Miten satuinkaan siinä sivusilmällä vilkaisemaan sivulle kääntämättä päätäni ja näin tämän kuuron Ruuneperin. Olin siihen lähes selin, ja se teki aivan samat toiminnot jokaisella komennolla???
Siis sehän kuulee ja ihan hyvinkin vielä! Hämmästyksestäni huolimatta alkoi jotenkin sapettaa ja nolottaamaankin. Ei näin voi olla?

Varsinainen puhallus!

"Jäbä" on saanut elää kuin sika viljapellossa, helppoa elämää, kun on ollut niin "kuuro".

Ruupen asemaahan on vaan pönkittänyt minun käytökseni!
En ole sitten sen kummemmin sille enää paljoa jutellutkaan,(runsaaseen vuoteen?) koska en ole nähnyt sitä tarpeelliseksi, kuuro kun reppana on.

Mutta jäipäs kiinni! Aivan hävettää itseni takia.
Antaa nyt luontokappaleen ohjailla ihmistä....

Ehkä olin tätä opetusta vailla?

Ei voi olla koskaan niin tietäväinen, ettei sudenkuoppaan voisi pudota. Ja minähän putosin ja syvälle.
Yritän kyllä ilman apuja päästä täältä ylöskin.

Onhan tässä nämä hyvätkin puolet: voin vannoa ja vakuuttaa, että tosi hyvin kuuleekin tuo minun entinen kuuro cavalierini, kohta 7 vee!
Hakee käskystä pallon, tulee sivulle ja menee pelkillä sanallisilla käskyillä sivulla istumaan ja maahan.
Seuraamisesta "liikkeestä maahanmeno" sujuu kuin tyhjää vaan?
Uskomaton huijari!! Vai huijasiko se edes..
Eihän sen tarvinnut.
Sitä paitsi en usko, että koirilla on edes resursseja moisiin kataluuksiin.
Ihmiset huijaavat, eivät koirat, m.o.t.

Tästä on hyvä jatkaa! Elämä opettaa, vai oliko se Siperia?

Suuri suru

Meidän laumaamme kohtasi 7.12 suuri menetys.
Rakkaamme pieni peikkopoika, Ville-Veikko, siirtyi sateenkaarensillalle.
Ei tarvitse urhoollisen taapertajan enää kärsiä.

Pahoittelen, etten ole päivittänyt sivujani, en pitänyt blogia ajan tasalla, en kirjoittanut muistoissa osioon sivuillani mitään.
Kaikki on ollut niin sumuista ja surutyö vienyt voimia.

Kirjoitan kun on sen aika.

Murulla on nyt oma blogi!

Klikkaamalla alla olevaa linkkiä, voi lukea Murun viimeisimmät mietteet.

Murun Ikioma Blogi



Päivityksiä löytyy MuCawastaKirjastosta mm. uusi sivu cavalierien nykyesittely.

Cavalierini

---

Maanantaina, 1 päivä syyskuuta 2008

Vesileikkejä Meikonjärven rantakallioilla



Eiliseltä retkeltä Meikon luonnonsuojelualueelle
liikkuvaa kuvaa cavalieriporukastamme.

Sunnuntaina 31. elokuuta klo 23.00

Onnen pipanoita elokuun lopuksi


Tässä porukkamme lähdössä samoilemaan Meikon erämaahan.


Sää suosi meitä, aurinko paistaa mollotti lähes pilvettömältä taivaalta.
Olin varustautunut kameralla, mutta en antanut sen paljoa häiritä vaellustamme.

Vauhtia riitti kvartetillamme, joten aurinko oli jo melko alhaalle pudonnut, kun porukka alkoi vihdoin ja viimein vaikuttaa sen verran rauhoittuneelta, että uskalsin kaivaa kuvauslaitteen esille.

Tässä syksyisen seikkailumme antia digitaalisessa muodossa:

Alla näkymä Meikon erämaan luonnon kauneudesta.

Ville-Veikko ja Muru kanervikossa


Murun kaunis poseeraus

Ville-Veikko ja Muru tauolla kanervikossa


Mahtavat maisemat, jylhät kalliot, jyrkät nousut ja melkein pystysuorat laskut antoivat cavalierkvartetin lihaksistolle kunnon haasteet. Minusta, juuri 60 täyttäneestä, nyt puhumattakaan. Mutta ainahan voin ainakin itseni kohdalla vedota viisaaseen lausahdukseen:
"Vauhti tappaa, ei matka!"

Jäähyväisiksi kelpo vaelluksellemme vielä pari otosta:







Kovin on rauhallisen oloista porukkaa nuo asuinkumppanini tätä blogia kirjoitellessani.
Sieltä täältä kuuluu jonkinmoista tuhinaa ja vaimeaa kuorsausta.


Taidanpa liittyä joukkoon raukeaan.

Lauantai 30 elokuuta klo 13.45

Muru sai ihanan hupparin!


Muru miettii keneltä on saanut tämän ihanan hupparin. Kerron, että se on Murun Oikealta Perheeltä.


Hienolta näyttää myös takaa poseerattuna.




Ville-Veikko, joka on nykyään Murun paras kaveri, tulee uteliaana ihmettelemään Murun hupparia.





Mindy Maeta ei kiinnosta hupparit. (Voisiko olla vain kateellinen, hih?)


Muru lähettää kiitokset ja terveiset koko perheelle siellä kaukana! (Koirat eivät oikein ymmärrä, jos kerron, että Oikea Perhe asuu Englannissa jossain osoitteessa..)


Ruupe aloitti pehmopupun mussutuksen lohdutukseksi...

Muru hurmaa Ville-Veikon uudella hupparillaan.





Leikin jälkeen tuli taas nälkä...


Tässä meidän kuulumisia pilvisenä lauantai-iltapäivänä.

Sunnuntaina 10 elokuuta 2008 klo 19.30

Muru tuli taloon




Muru tyttönen poseeraa yllä. Kuvan on ottanut ystäväni Hannele.


Vietämme nyt kiireistä aikaa!

Juuri kun koirineni totuin kesään, huomaan surukseni sen kohta päättyvän.
No, enpä sure tuota nyt sen kummemmin, me emme ehdi.

Meillä on uusi perheenjäsen: Muru neitokainen. Muru on Mindy Maen lapsonen, ikää neidillä puolisentoista vuotta.

Murun sijoitusperhe lähti työn takia vuoden ajaksi Englantiin, joten sen ajan saamme pitää ilonamme pikkuneidin.


Mukavastihan meillä onkin mennyt!

Tuntuu välillä kuin "Murunen" olisi aina asustanut luonamme! Neito on cavalierina (lue "superäly") omaksunut huushållimme tavat nopeammin kuin olen niitä ehtinyt opettaa.

Juuri tuolla tavoin toimimalla Muru vahvistaa käsitystäni cavalierimaisien ominaisuuksien ylivertaisuudesta verrattuna ns. "tavallisiin" koiriin.
Muru saa myös itseopiskeluistaan kunnon kehut ja vilpittömän ihailuni, kuinkas muuten! Olisiko se noin ovela, hmmm...

Muun lauman keskuudessa Muru on Ruupen jälkeen seuraavana. Tuota arvojärjestystä olen oikeasti pohtinut ja kummastellut, miten ihmeessä neiti tuossa onnistui?
Ei ainakaan minun avustuksellani, päin vastoin yritin noudattaa ikäjärjestystä kaikin tavoin, mutta huomaamattani näin vaan nyt sitten se laumahierarkia järjestäytyi.

Ruokapuoli on myös omaksuttu paremmin kuin hyvin.
Muru saa viimeisenä laumastamme eteensä safkapurnukan, mutta ihmeellisesti on kuitenkin selvittänyt syömisurakkansa ensimmäisenä.
Muru on oppinut jäämään muitten lailla kupillensa odottamaan piimälorausta ruuanpainikkeeksi, upeaa, nerokas typy!

Piimät kun on imaistu kiireesti turpavärkkiin, suuntaavat kaikki vauhdilla "jälkiruokakaapille".
Enää en voi kysyä: Haluaako kukaan JÄLKIRUOKAA?
Siitä aiheutuu liikaa äänekkäitä kommentteja ja yleinen härdelli. Mitäpä sitä itsestään selvyyksiä kyselemään.
KYLLÄ CAVALIERI TIETÄÄ. m.o.t. erästä jo edesmennyttä politiikkoherraa osittain siteeratakseni.

Täällä jatkuvat viikottain cavalierkuulumisemme, kunhan vielä ehdin ja saan jossain vaiheessa otetuksi kuvia kelpo kvartetistamme.

Tiistaina 15.7.2008 klo 12:40

Sieniä kotonurkalta

Olipa mukavaa herätä pirteänä aamulla klo 5.00 ilman painajaistunnelmaa verrattuna eiliseen.
Lähdimmekin koko poppoo sitten heti aamuviileään ilmaan kunnon lenkille. Harvoin me tuohon aikaan yleensä ulkona talsitaan. Harmi sinänsä, koska luonto herää eloon juuri tuolloin kesällä. Aamukasteisessa ilmassa reippailu on oikeasti mahtava elämys!
Kannattaa ottaa tavaksi, jos on aamuihminen. Itse olen kyllä "illan virkku aamun torkku". Joskus jopa "kokopäivä torkku"...

Kotiin päin tallustaessamme ajattelin oikaista lähimetsämme läpi, onneksi!
Voihan ihmeellisyyksien ihme! 10 metriä kerrostalostamme, siis paikasta, josta päivittäin kuljen, tein mahtavan löydön!
Omasta mielestäni ainakin mahtavan!
Sidoin kuin varkain, pälyillen ympärilleni epäluuloisesti kuin pahanteossa, koirani äkkiä lähimpään puuhun...
Sitten salamahyökkäys apajalle: KANTTARELLEJA!

Kuinka ihmeessä kukaan ei ole niitä poiminut?
Olisin hyppinyt riemusta, ellen olisi tuntenut jonkinmoista "syyllisyyttä". Tuntui jotenkin kuin ahneuttani salaa vohkisin jonkun apajat aamu kuuden aikaan täällä pikkuisessa metsikössä...
Ainakin litra keltavahveroita neliömetrin alueella! Mielessäni näin itseni jo pystyttämässä kylttiä: YKSITYISALUE, pääsy muilta ahneilta kielletty...

Nyt on aivan pakko nousta joka aamu ennen klo 5:ttä. Sienisaalis on turvattava, ennen kuin joku muu sen valtaa! Tyypillistä käytöstä varmaan alkuihmisille jo esihistorialliselta ajalta. Suomeksi kuvaava sana olisi varmaan yksinkertaisesti "ahneus".

Voisiko päivä kuitenkaan paremmin enää alkaa?
Ruokapuoli on ainakin tältä päivältä turvattu. Hetihän ensimmäiset sienisadon tuotokset on maisteltava, minun mielestäni ainakin.
Tätä saalista kun ei tarvitse edes jakaa muun laumamme kesken. Toisaalta tuskin cavalieri kieltäytyisi syömästä sieniä. Mutta minä olen kuitenkin laumanjohtaja ja päätän "melkein" kaikesta.

Onkohan muuallakin jo noussut näitä keltavahveroita? Se taas tietää lisää lenkkeilyä, ihan motivoitua suunnistamista tällä kertaa.
Olikohan se tuulesta temmattu muistikuva, ettei sienipaikoista pahemmin kavereillekaan kerrota? Se taisikin liittyä kala-apajiin, muistini vaan heittää häränpyllyä... ;)

Pitäisiköhän laittaa oikein herätyskello herättämään huomen aamuksi?

Maanantai 14 heinäkuuta klo 8.35

Huh, onneksi heräsin!
Näin aivan kauhean painajaisen, niin todellisen tuntuisen!
Tuntematon rottweileruros hyökkäili ja puri minua koko kaamean uneni ajan.
Aina kun se säntäsi kimppuuni, tungin käteni sen suuhun ja pidin sitä kielestä kiinni, ettei pystynyt puremaan???
Ympärillä oli ihmisiä vaikka kuinka paljon ja kaikki väittivät, että se on oikeasti tosi kiltti, mutta vaistoaa jotenkin, että yritän pomottaa sitä!!!

Onneksi painajainen loppui, mutta oli ihan pakko tsekata kädet kuitenkin, heh. Rottweilereita kohtaan rotuna ei ole mitään huonoja kokemuksia edes todellisuudessa..

Kumma uni. Sattuikin käsiin aika pirusti ja voimat alkoivat ehtyä...
Hassua, että olin vielä herättyänikin raivoissani koiran omistajille. Eivät mielestäni osanneet lukea oikein koiraansa. Huvittaa tuo analysointi unessa näin jälkeen päin, vaikka veri virtasikin.
Söin varmaankin iltapalaksi liikaa berliinimunkkeja (3!!!) siitä tuo painajainen varmaan. Pakko aloittaa dieetti ja luopua suurimmasta intohimostani, pullasta.
Tuo uni oli ensimmäinen varoitus.

Kohti kevyempää elämää siis, koirat ja emäntänsä! Siis lenkille, ihanaa..

Ei onnellisuutta ikuisuuksiin voi kestää...

Niinpä, alkoi olla jo liian huoletonta tämä elämän suoritus..

Ville-Veikko raukka!
Silmät kun ovat niin suuret tuon mietiskelijän naamavärkissä, niin täytyyhän niihin joskus jotain sairautta tulla? Niinhän se meittin kanssa asustaessa menee, auringon jälkeen tulee pilvistä..
Nyt sitten on värikalvon tulehdus ja oikein kivulias sellainen tuolla Ville-Peikolla...
Reppana hakeutuu vain pimeisiin koloihin täällä sisällä.

Onneksi apua saatiin ja lääkkeet, mutta vie oman aikansa tuon ilkeän ja tosi kivuliaan vaivan voittamiseen!

Miten ihmeessä onnistunkin aina sairastuttamaan koirani, lenkkeilenkö liikaa? Syötänkö liian kallista ruokaa? Rapsuttelenko ne sairaiksi?

No, ainahan vaikeudet opettavat iloitsemaan hyvistä päivistä.

Aika kallista kuitenkin tämä koiraharrastus...

Heinäkuun mutinoita

Hohhoijaa...

Kesälaiskuus on tainnut pureutua meikäläiseen oikein onnekkaasti.
Toisaalta huono omatunto tekemättömistä töistä yrittää masentaa tämän epätodellisen ja tuiki harvinaisen autuuden tilan. Onneksi pystyn tuollaiset painolastit hyvin äkkiä karistamaan niskoistani.

Kesä on kuitenkin niin lyhyt. Se pitää yrittää nuuskutella tajuntaan minuutti kerrallaan ja nauttia joka sekunnista.
Silloin pitää tehdä vain mukavia juttuja. Tiskata ja siivota ehtii sitten syysmyrskyjen aikaan, ettei aika käy pitkäksi.
Nyt voi toteuttaa kaikki pienetkin laiskuuden koukerot ihan luvallisin verukkkkein ja suunnata mielenkiinto kaikkeen sellaiseen mistä tulee autuaan ihana mielihyvän olo.
Olipa se sitten koirien lelluttelua, niiden kera metsissä samoilua tai järven rannalla istuskelua ja koirien pulikoimisen seurailua.
Pääasia itselleni ja koirilleni on kesällä luonnossa oleilu.
Niityillä, rantakallioilla tai metsien siimeksessä verkkaiseen tallustellaan satoi tai paistoi, who cares?
Ah, autuutta ja hiljaisuutta. Siinä unohtuvat kiven koloista hyökkäävät käärmeet, puita kaatavat karhut ja pieniä koiria syövät ilvekset ja samoin ilmoista saalistavat kotkatkin...
Tärkeintä on vapauden ja erämaan tuntu: vain luonto, koirat ja minä.

Taidan todella olla erakoitumassa... mutta onnellisesti.
Joskus vaan haluaa olla hiljaisuudessa, poissa autojen, ihmisäänten, kassakoneiden sun muitten ihmiskeksintöjen tuottamasta melusaasteesta.

Ja nyt koirat, on aika suunnata askeleemme luonnon helmaan.

Tällaisia aatoksia tänään.