Marraskuun viimeisenä päivänä

Olipa vähällä jäädä marraskuu täysin huomiotta. Nyt sitten viimeiset vilkaisut taaksepäin marraskuuhun.


Ensimmäiseksi tulee mieleen, ettei tässä kuussa ainakaan ulkoilijoita hemmoteltu auringon paisteella eikä paljon muullakaan. Harmautta ja sadetta on ollut riittämiin, päivästä toiseen.
Kiitokset led-otsalamppujen keksijöille!
Keksintö on mahdollistanut lenkit koirien kanssa mihin vuorokauden aikaan tahansa! Nythän on meillä kasvettu jo aikuisten koirien mittoihin ja lenkkiä on pidennettävä päivä päivältä.
Yllätyksenä alkoi Melaniella ensimmäinen kiima-aika viime viikolla. Niin aika rientää!
Simone kehittyy hitaammin ja varmaan joulun korvilla juhlitaan Simonen siirtymistä teinien joukkoon. Toisaalta ei varmasti jää huomaamatta, Ruupe kyllä kertoo...
Lunta odotellessa on huomenna joulukuun alkaessa mukava sytytellä joulun valoja pimeyttä kirkastamaan.

Marraskuun lopuksi vielä pikkuprinsessojen viimeisimmät 7 kk :n poseeraukset.


Melanie

Simone

Lokakuun tunnelmissa

Paras lääke mielen piristämiseksi on lähteä luontoon. Niinpä lähdimme matkaan, Ruupe, Simone, Melanie ja minä. Mukaan nappasin lähtiessäni sen kummempia suunnittelematta myös kameran.
Suuntasimme jälleen ties monennenko kerran ikiomaan "paratiisiimme maan päällä", Meikon erämaan syleilyyn.


Tämän näkymän edessä istuin. Istuin kauan ja hiljaa. Samalla tunsin kuinka mieleni rauhoittui ja huolet murentuivat hiekaksi ja valuivat alas harteiltani.
Halusin tallentaa mieleeni tämän kaiken ympärilläni vallitsevan rauhan, kauneuden ja luonnon hiljaisuuden juuri tällaisena.
Jos en enää koskaan palaisi tänne, syystä tai toisesta, muistoani ei kuitenkaan kukaan veisi minulta.
Jos muistini tulevaisuudessa pyyhkiytyisi ulottumattomiini, olisi jäljellä kuitenkin tämä kaunis valokuva, joka ehkä toisi ajatuksiini ainakin tämän saman mielentilan, rauhan ja tyyneyden tunteen.

Verijälkien uhri

Olin lupautunut vetämään koirakerhomme jäsenille mejä-treenit kahtena viikonloppuna. Niinpä varhain tänä aamuna olin reippaana jo ennen kello 8:aa veripulloineni ja merkkausnauhoineni tarpomassa aamukasteisessa syksyisen kauniissa metsässä jälkiä tekemässä.
Jospa silloin olisin yhtään aavistanut, kuinka perjantainen treenipäivä päättyy, niinpä?

On se vaan ihme juttu, kun jälkimettästä juuri tullutta vielä ruvetaan sakottamaankin!
Eihän sitä nyt alvariinsa ehdi nopeusmittarii kyttäilemään, kun alkaa pimeäkin tulla ja yksi koira oli vielä menossa jäljelle.
Mutta ensin oli haettava koira omistajineen metsään Kirkkonummen Uimahallin parkkipaikalta, minne olimme treffit sopineet.
Myönnän, että hiukan oli aikataulu mennyt överiksi ja myöhässähän minä olin ja siksi kai vauhtiakin piti kiihdyttää, myönnän. Olin vaaraksi liikenteessä ja jäin kiinni.
Kun sitten poliisiauto oli minut pysäyttänyt ja nousin sieltä sinne niitten auton takapenkille syntejäni sovittelemaan, niin mahtoi poliiseilla olla pokassa pitelemistä, kun kaulani ympärillä erillisessä narussa ja myös käsiveskan olkahihnassa roikkui melkoisen kirjava kokoelma erivärisiä muovinauhoja oikein pyykkipojilla kiinnitettyinä aivan kuin suuremmissakin karnevaaleissa oltaisiin oltu.
Enhän järkyttyneenä itse kiinnittänyt tuollaiseen asiaan mitään huomiota, mutta kun poliisit loivat toisiinsa vähäsen semmoisen katseen ja yhteistuumin päättivät, että kyllä se on nyt parasta ensin rouvan puhaltaa tähän alkometriin, ennen kuin aletaan näitä ylinopeussakkoja väsäämään....
Yritin sitten jotenkin suu pelosta älyttömän kuivana puuhkuttaa siihen alkometriin henki vinkuen ilmaa ja samalla selitellä jotain koirien jälkien tekemisestä...
Molemmat nyökkäilivät ymmärtäväisesti ja totesivat, että niin niin ai koirille oikein jälkiä...
Jatkoivat vielä kysymällä, että tiedänkö miten lujaa täällä Kirkkonummella saa ajella. Kun sitten nieleskellen arvuuttelin, että kai se jotain 50 tai silleen... Siihen totesivat, ettei mene oikein läpi, kun olen ihan paikkakuntalainen näitten papereitteni mukaan. Lopuksi kysyivät, että tunnustanko. No tietenkin tunnustan, koska minulla ei ollut aavistustakaan kuinka lujaa olinkaan kaahannut.
Nyyh nyyh... Olin ajellut 61 km 40:n alueella!
Onneksi olen sentään varaton ja vailla vakituista työpaikkaa, ikärasismin uhri kun olen. Niin sitten ei 12 päiväsakkoa vie kuin leivän päälliset ja kahvipullat vuoden ajalta.
Nyt saan onneksi yhdistettynä etuna laihdutuskuurinkin, kun keräilen sukanvarteen noita sakkorahoja!
Mutta sen päätin, että seuraavat treffit onkin sitten ihan mettässä, laitan mejä-treeneihin tuleville kartan koordinaatit aivan ensitilassa, että osaavat navigoida ihan itse sinne jälkimetsään. Siellä on mukava ootella porukoita jälkimetsään, kun hirvikärpäsarmeija pitää immeisen jatkuvassa liikkeessä. Eipä tule ainakaan kylmä.
Tällaista elämää siis yhtenä perjantai ehtoona meillä päin.
Terveisin vaan, täällä yksi verisen sienen "koristeellinen" perässä vetäjä huokailee: nyt maistuisi tilkka viiniä jopa... vaikka perjantain kunniaksi.

Mindy on poissa

Heräsin äkisti aivan kuin jonkin herättämänä maanantaina aamuyöllä. Kaikki muut koirat nukkuivat, mutta viereisellä sohvalla makasi yksin Mindy, pää sohvan käsinojalla, silmät auki.
Katsoin suoraan Mindyn silmiin, sen yrittäessä saada nukutuksi pää ylöspäin kohotettuna.
Sellaisen katseen voi kohdata koirallaan vain kerran, ennen kuin tuska sen sumentaa.
Olen sen katseen nähnyt myös jokaisella edesmenneellä koirallani.
Se on hetken tuttu välkähdys jostain, eikä sitä voi tulkita väärin.
Se on koiran äänetön rukous.
Koiransa kärsimyksen ja tuskan tuntee katseiden kohdatessa koskettavana kipuna omassa sydämessään.
Silloin on tultu yhteisen taipaleen päähän ja on päästettävä irti rakkaasta ystävästään.
Tiesin nyt, että jäähyväisten aika oli tullut.

Niinpä maanantaina aamuyöllä tein lopullisen päätökseni, yhdessä Mindyn kanssa, vain me keskenämme, yön pimeydessä itkien, toisiamme halaten.

Kiitos Mindy näistä vuosista, jotka vietit kanssamme!
Nyt kipusi ovat poissa. Toivottavasti tapaat vanhat kaverisi, Ville-Veikon ja Aakun. Toivon myös, että juoksette kivuitta ja terveinä siellä jossain, jonne kaikki luojan luomat meidän toiveissamme matkaavat.
Kaipaamme sinua Mindy, mutta samalla helpottaa ajatus, että kärsimyksesi on päättynyt.

Mindyä kaivaten,
Ritva, Ruupe, Simone ja Melanie

Ruupe on johtaja-asemansa veroinen

Pentujen varttuessa on laumamme ainokainen uros paneutunut vastuulliseen tehtäväänsä niin kuin hyvän laumanjohtajan kuuluukin tehdä.
"Ruputiti" on synnynnäistä johtaja-ainesta! Sen huomaa alla olevasta kuvasarjastakin.

Ruupe valvoo tarkasti Melanien ja Simonen puuhastelua nurmikolla.


- Ethän nyt vaan saa mitään kurkkuusi? tuntuu Ruupe miettivän tarkkaavaisena.


- Köh, köh!
- Just tuosta varoitin, Melanie! tuumaa Ruupe huolestuneena.

- On tämä vaan niin vastuullista hommaa... tuntuu Ruupe miettivän.

- Hyvät hyssykät! Kuinka ihmeessä tämä lauma pärjäisikään ilman minua? tuumailee Ruupe ja asettuu viileään varjoon lepäilemään.

Pentuenergiaa tuplana

Täten kumoan luulon ja uskomuksen, että kaksi pentua leikkisi vain keskenään ja "pahanteko" jäisi vähemmälle kuin yhtä pentua elämän taipaleella luotsatessa.
No, eihän nyt vielä ole mitenkään kauheaa, jos muutama kirja luetaan kannesta kanteen kirjaimellisesti.
Mutta kun katkaisivat tv-antennin ja kahdet uudet sandaalit muotoiltiin beduunimalliksi ja sitten se tyyny, jonka olin hellämielisyyksissäni antanut nukkumispehmikkeeksi. No, selvisihän ainakin mitä siellä oli ollut sisällä. Miksi se sisältö sitten piti revittyä tyynyä raahaamalla levitellä ihan joka paikkaan?
Enhän nukkunut kuin tunnin nokoset, niin oli yllätys valmiina, kun silmänsä auki sai...
Miten niin eteisen matto olisi liian leveä muka? Oliko sitä nyt ihan pakko niin radikaalisti kaventaa?
Miksi en ikinä löydä kengistäni ainuttakaan pohjallista? Mikä vika kenkieni kantapäissä oli?
Onneksi on kesä, niin "ilmastoidut jalkineet" on ihan kelpo keksintö.
Nyt sitten loput kengät ovat kuitenkin varmuuden vuoksi pöydillä ja sinne pöydille on kerääntynyt kyllä aika lailla muutakin rompetta, kun en koskaan muista näitä hillviöitten askartelukiinnostuksia, niin sinne viime tipassa arkistoidaan "hellanlettas pentujen naskalihampaista pelastettuja "milloin mitäkin tarpeellista" kodin pientä irtaimistoa.

Hohhoijaa, koska tuo pentujen konkreettinen tutustumisinto kaikkeen laantuu?
Miksi ihmeessä ne aina kello 22.30 aloittavat hirveän takaa-ajo-metsästys riehunnan kimeine ajohaukkuineen?
Hyssyttele nyt näitä mamman pieniä "hillviömutaatioita" sitten hiljaiseksi, kun pienet viattomat ajavat rallia olkkari-eteinen-keittiö-parveke-makkari-akselilla...
Kohta ei enää yksikään naapuri meidän rapussa tervehdi meikäläistä koirineen.
Kummasti jo häipyvät oviensa taakse kun vain muutaman koiran kanssa tullaan portaikossa vastakkain.
Ihmettelenpä vaan, kuinka asukkaiden fiilinki muuttuu, kun luotsaan kerralla kaikki viisi luppakorvaa kierreportaita kolmanteen kerrokseen?

Hellyyttävät Hillviöt

Helteet toistaiseksi ohi

"Sadetta kaivataan!" huutaa luonto. Toivottavasti sataisi ensi yönä. Kuivuutta on nähty kylliksi. Vettä kaipaa luonto jo janoissaan.
Tänään ryhdistäydyin ja leikkasin rutikuivan kauhtuneen nurmikon. Kädet ristissä uskallan toivoa, että joku kastelisi sen yön aikana...

Melanie kompastuu.


Minä yritän saada kaikki kootuksi yhteispotrettiin, mutta eipä kovin nopeasti taidakaan onnistua, ei! - Mikä teitä vaivaa, koirat, hei?

Laumanjohtajalla pitää olla arvokas ilme ja hyvä ryhti, tuumailee Ruupe ruohikolla ja tarkastelee laumaansa.


Mindy Maeta on vaivannut valeraskaus kaikkine variaatioineen ja nisät ovat maitoa pullollaan. Mieliala alkaa kuitenkin kirkastua "mummulla" ja ilmestyipä hän pitkästä aikaa kuvattavaksikin.

Aika rientää ja pennut varttuu

Melanie ja Simone, 11 viikkoa jo mittarissa.

Simone ja Melanie painivat ja pitävät hauskaa.

Pelkkää löhöilyä helteessä

Suomen kesä on ihanaa aikaa, jos pitää auringosta, sateesta, tuulesta, ukkoskuuroista ja pienen pienistä pennuista.

Melaniella on aarre, jonka myös Simone haluaa.

Viiden koiran (cavalierien tietysti) kanssa ei aika tule pitkäksi. Ei ainakaan minulla ole ollut hetkeä, jolloin miettisi mitä ihmettä tekisi. Kyllä näitten veijareiden kanssa aina jotain keksii tai sitten ne keksivät minua ennen.

Kesä tuli kuitenkin ja helteet

Kaikki hehkuttavat helteestä ja nautinnollisista hetkistä auringossa. Eipä iltapäivälehdissäkään muusta intoilla kuin helteiden jatkumisesta.
Minä en kuulu helleintoilijoihin, päin vastoin. Hakeudun auringosta varjoon mahdollisimman pian, samoin tekevät nuo koiranikin. Nämä helteiset lämpötilat eivät ole meitä koirallisia varten.
Järven rannalla asustelijoille nämä säät ovat sitten ihan toinen juttu. Virkistävään veteen voi aina pulahtaa, jos tilanne käy liian tukalaksi. Samanlainen pelastus on saatavilla meren rannikolla oleilevillekin.
Ainoa pelon aihe veden äärellä asustaville on sitten sinilevä. Se kohta ilmestyy melkoisen varmasti kukkimaan rantavesiin.
Meillä lenkkeilyt kutistuvat päiväsaikaan minimiin ja vasta klo 22.00 jälkeen voi suunnitella sitten tallustelevan koirinensa jokusen kilometrin kylän ympäri.
Pieni sade öisin virkistäisi nyt kummasti luontoa.

Näin sopuisasti pienet neitokaiset jakavat petinsä keskenään. On niin turvallista nukkua kuin "lusikat".

Melanie pehmoinen

Kauniina päivänä Juhannuksen jälkeen

Melanie 9 viikkoa

Simone 9 viikkoa

Melanie noutaa

Laumamme uudet jäsenet

Laumamme uusimmat ja nuorimmat tulokkaat esittäytyvät:
Melanie ja Simone.
Ikää 8 viikkoa

Viimeinen yhteinen viikonloppu

Hiukan haikeana pala kurkussa tarjoan penturuokaa pienille Murun nuppusille.
Vääjäämättä yhteinen aikamme alkaa lähestyä loppusuoraa.
Ero rakastamistaan ja jo niin tutuksi tulleista pöhkömöhköistä tuntuu todella surulliselta. Näenköhän koskaan enää näitä nelijalkaisia sulostuttajia?
Saavatkohan ne jokainen mukavan perheen, joka ymmärtää ja rakastaa näitä jokaista, ainutkertaista pientä yksilöä?

Siis itkenkö minä, paatunut elämänkolhuja kokenut, jo viimeistä neljännestä elämän polulla aloittanut matkaaja?
Kyllä, kyyneleitä virtaa ja pala vaan nousee aina takaisin kuristamaan kurkkua.
Nehän ovat koiran pentuja! Hölmö minä!
No entä sitten? Suloisista suloisempia, eläväisiä, pehmoisista pehmoisimpia...
En todellakaan häpeä kyyneleitäni!

Tuleehan minulle tänne pentuset Melanie ja Simone.
Mutta ei niiden tulo ole korvike eikä lohtu näille jäähyväisille.
Näihin naperoihin todella kiintyi, ne kuuluivat perheeseen!

Niiltä myös opin paljon.
Opin arvostamaan pentujen pieniä, mutta niille tärkeitä elämänarvoja.
Opin seuraamaan kuinka aikaisin jo alkaa kamppailu ravinnosta.
Kuinka voimakas on elämän jano. Kuinka kaikki kamppailu nisistä ja ravinnosta pentujen kesken on tärkeää koulutusta tulevaa elämää ajatellen.


Tosiasiat on vaan hyväksyttävä. Kuten pentujen varttuminen ja niiden lähtö maailmalle uusiin koteihinsa.
Ensin kasvattajalle sirutettavaksi ja sieltä sitten aikanaan kukin onnellisena odottavaan uuteen perheeseen, ilostuttajaksi, rakastettavaksi ja koko lopun elämän ajan kumppaniksi.
Haikeaa ja niin lopullista.

Kevät parhaimmillaan

Rentukoita keväisen luonnon helmassa

Mindy Mae ja Ruupe nauttivat keväisestä jokitörmästä.

Tutustuminen Simoneen

Tänään sain ensimmäisen kerran nähdä uuden toisen tulokkaamme Simonen! Onpa hän suloinen!

Simone ja Melanie ensimmäistä kertaa yhdessä. Söpöläisillä ikää vasta neljä viikkoa.

Eihän tuollaisia sulostuttajia malttaisi enää odotella päivääkään!

Tilanahtautta ja muutto väljempiin tiloihin

Pentulaatikon osoittauduttua liian ahtaaksi muutimme väljempiin tiloihin. Nyt on tilaa temmeltää!
Silti pentukasassa on lämmin ja turvallinen nokostaa.

"Kalterit ovat vain hidaste!" tuumaa tämä pieni neiti.

Kaikki hoivaamisessa läsnä

Mukavasti ovat Murun lapsoset saaneet kokoa. Niiden hoitoon onkin osallistunut kiitettävästi koko kööri!
Tuntuu välillä kuin tämä Murun synnytyksen jälkeinen hoito olisikin koko laumamme, minut mukaan lukien,
yhteinen projekti!

Hommat hanskassa!
Pennut ruokittu ja siistitty. Nyt kaikkien on aika ottaa ansaittu lepotauko.
Tosin Mindy Mae on yhä sitä mieltä, ettei tyttärensä Muru osaisi ilman hänen valvontaansa ja marmatustaan kyllä mitenkään hoitaa kuutosiaan.
Nytkin on Mindyn koko ajan huolehdittava, että Muru herää varmasti ajoissa imettämään.

Laumamme Kingi Ruputiti on väsähtänyt alinomaisesta laumansa holhoamisesta, etenkin nyt, kun se on päässyt äkisti laajenemaan.
Uni nyt maittaa Ruupelle nahkaisessa valtaistuimessaan.


Muru on sitä mieltä, että jonkinmoinen yksityisyyskin olisi ihan tervetullutta.
Sorry, Muru! Lapsukaisesi ovat niin suloisia pötkyläisiä, ettei niitä voi olla vähän väliä ihastelematta!
Eipä taida enää mahtua kuin kolme kerrallaan maitobaariin.;-)


Muru ylpeänä esittelee 3 viikkoisia paaperoitaan.