Hiukan haikeana pala kurkussa tarjoan penturuokaa pienille Murun nuppusille.
Vääjäämättä yhteinen aikamme alkaa lähestyä loppusuoraa.
Ero rakastamistaan ja jo niin tutuksi tulleista pöhkömöhköistä tuntuu todella surulliselta. Näenköhän koskaan enää näitä nelijalkaisia sulostuttajia?
Saavatkohan ne jokainen mukavan perheen, joka ymmärtää ja rakastaa näitä jokaista, ainutkertaista pientä yksilöä?
Siis itkenkö minä, paatunut elämänkolhuja kokenut, jo viimeistä neljännestä elämän polulla aloittanut matkaaja?
Kyllä, kyyneleitä virtaa ja pala vaan nousee aina takaisin kuristamaan kurkkua.
Nehän ovat koiran pentuja! Hölmö minä!
No entä sitten? Suloisista suloisempia, eläväisiä, pehmoisista pehmoisimpia...
En todellakaan häpeä kyyneleitäni!
Tuleehan minulle tänne pentuset Melanie ja Simone.
Mutta ei niiden tulo ole korvike eikä lohtu näille jäähyväisille.
Näihin naperoihin todella kiintyi, ne kuuluivat perheeseen!
Niiltä myös opin paljon.
Opin arvostamaan pentujen pieniä, mutta niille tärkeitä elämänarvoja.
Opin seuraamaan kuinka aikaisin jo alkaa kamppailu ravinnosta.
Kuinka voimakas on elämän jano. Kuinka kaikki kamppailu nisistä ja ravinnosta pentujen kesken on tärkeää koulutusta tulevaa elämää ajatellen.
Tosiasiat on vaan hyväksyttävä. Kuten pentujen varttuminen ja niiden lähtö maailmalle uusiin koteihinsa.
Ensin kasvattajalle sirutettavaksi ja sieltä sitten aikanaan kukin onnellisena odottavaan uuteen perheeseen, ilostuttajaksi, rakastettavaksi ja koko lopun elämän ajan kumppaniksi.
Haikeaa ja niin lopullista.
